Kirjailija J.K. Rowlingin mielikuvitus on kehittänyt monia kiehtovia asioita Harry Potterin satumaailmaan. Yksi niistä on porttiavain, esine, jota koskettamalla voi silmänräpäyksessä siirtyä toiseen paikkaan.
Olen sisarusteni kanssa viettänyt viimeiset kuukaudet tyhjentäen lapsuudenkotiamme. Huonekaluja, mattoja, astioita, kukkamaljakoita, koriste-esineitä, kirjoja, tauluja ja vuodevaatteita on lajiteltu, jaettu ja pakattu. Osa lähtee kierrätykseen, osa viedään kirpputorille, jotkut päätyvät kesämökille ja osa lopulta kaatopaikalle.
Mutta paljon tavaraa on lähtenyt myös jokaisen meistä matkaan. Olemme pakanneet mukaamme esineitä, joista emme ole halunneet luopua, vaan jotka olemme halunneet viedä jatkamaan elämäänsä omissa kodeissamme. Juuri mitkään näistä tavaroista eivät ole arvokkaita rahallisesti mitattuna, mutta ne ovat paljon enemmän.
Ne ovat porttiavaimia, esineitä, jotka vievät meidät toiseen paikkaan - menneisyyteemme. Omassa elämässäni nyt tyhjennetty lapsuudenkoti on ollut läsnä yli puoli vuosisataa, ja siinä ajassa ehtii muistoja jo kertyä. Hyviä muistoja ja tummasävyisiä muistoja, mutta kuitenkin niin pitkä taival ihmiselämää, että tuntuisi rikokselta heittää se pois.
Niinpä olen raivannut omaan kotiini tilaa menneisyydelleni. Astiakaapissani on nyt äitini ja isäni häälahjaksi saama astiasto, joka lapsuuteni jouluina aina katettiin pöytään. Se ei ole astiasto, jonka itse nyt ostaisin kaupasta, jos saisin valita. Mutta se on jotakin enemmän: se on avain menneeseen. Sain kotiimme juuri ja juuri mahtumaan myös suuren pöydän, jonka ääressä koko perhe joululomalla kokosi palapelejä. Ja ne tutut palapelit toin myös, kuuluvathan ne erottamattomasti yhteen pöydän kanssa.
Ja sitten on niitä esineitä, joita en tiennyt olevan olemassakaan ja jotka ovat avanneet oven vielä kauemmas menneisyyteen. Kuten äitini isän Uusi testamentti, johon hän on mustekynällä, hienolla käsialalla kirjoittanut nimensä ja vuosiluvun 1891. Ja äitini äidin repaleinen ja ruttuinen katekismus vuodelta 1905, johon mummu on haparoivalla käsialalla, lyijykynällä, harjoitellut kirjoittamaan omaa nimeään. Pappa ja mummu, jotka hoitivat minua pienenä ja joista minulle on jäänyt vain lämmin muisto - miten voisin heittää pois palan heidän historiaansa, palan aikaa, kun he olivat vielä nuoria ja vasta elämänsä alussa. Aikaa, jolloin he eivät vielä tunteneet toisiaan eivätkä tienneet, että eräänä päivänä heillä olisi Sirkka-niminen lapsenlapsi jolle he lukisivat yhä uudelleen ja uudelleen tytön lempisatua Pupu etsii omaa kotia.
Tuokin kirja minulla on muuten tallella, omien lasteni lapsuuden ajalta säästämieni kirjojen joukossa. Eli porttiavaimia tässä talossa riittää! Olen ehkä toivoton nostalgikko, mutta olen huomannut, että ajan myötä, yhä useamman ihmisen elämän jollakin tavalla koskettaessa niitä, tavalliset ja rumatkin esineet muuttuvat arvokkaiksi ja merkityksellisiksi. Siksi minusta ei koskaan voisi tulla, enkä koskaan päästäisi kotiini tavaroiden järjestelijää, ihmistä joka säännöllisin väliajoin raivaa pois kaiken (muka) turhan ja tarpeettoman.
Jos omat lapseni joskus tyhjentävät minun kotiani, haluan sieltä löytyvän esineitä, jotka auttavat vuorostaan heitä ja heidän lapsiaan liittämään itsensä perheensä ja sukunsa tarinaan. On tärkeää, että pystymme raottamaan ovea menneisyyteemme, sillä vain sen kautta pystymme ymmärtämään tätä hetkeä ja myös itseämme.
