Aika on purkaa...

Vanha tarina kertoo hiirestä, joka oli kissalla räätälinä. Muistatko miten siinä kävi? Taitoa ei räätälillä tainnut olla nimeksikään, mutta luovuutta ja neuvokkuutta sitäkin enemmän. Alkuperäinen visio muuttui matkan varrella useamman kerran, kunnes asiakastyytyväisyys putosi pakkasen puolelle ja kissa pisti räätälinsä pois päiviltä, pilaamasta enempää hyvää materiaalia. En ole ihan varma, millainen opetus tähän tarinaan liittyy -  ellei ehkä se, että kenenkään kärsivällisyyttä ja hyvää tahtoa ei kannata koetella liian pitkälle. Me emme toivottavasti joudu kokemaan hiirulaisen kohtaloa, mutta mekin joudumme joskus luopumaan unelmistamme ja muuttamaan suunnitelmiamme. Seuraavassa tarina elävästä elämästä tähän teemaan liittyen.

Pari vuotta sitten päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni neuloa itselleni villapuseron. Nuorempana niitä oli tullut suihkittua puikoilla tämän tästä, mutta enää ei tälle harrastukselle tuntunut riittävän aikaa. Olin tuohon aikaan vuorotteluvapaalla ja ajattelin, että nyt tai ei koskaan on aika tarttua mahdollisuuteen tehdä jotakin ihanan turhaa ja täysin tuottamatonta. Päätin luoda unelmieni neuleen tarkkaan harkituista väreistä, jotka värianalyysi oli paljastanut juuri minun väreikseni. Siitä tulisi SE vaate, joka vaatekaapistani vielä puuttui. Vaate, jota käyttäisin ahkerasti yhdistellen sitä erilaisiin asukokonaisuuksiin.

Neuleen valmistaminen käynnistyi pitkällä mietintäprosessilla. Ensin etsin unelmaani vastaavaa mallia lehdistä ja nettisivustoilta. Lankakaupassa meni tovi jos toinenkin, koska oli vaikea päättää, mitkä värit olisivat kaikkein kauneimpia ja parhaiten yhteensointuvia. Piti myös valita värit, joista tulisi sähäköitä kontrastikohtia muuten vesivärimäisenä liukuvaan värisommitelmaan. 

Lopulta langat oli valittu ja maksettu, ja pääsin aarteeni kanssa kotiin. Nyt voisi luomistyö alkaa! 

Viikkojen neulomisen jälkeen luomus oli valmis sovitettavaksi. Jo matkan varrella olin aavistellut pahinta, mutta en ollut uskaltanut myöntää totuutta itselleni. Neule oli liian paksua ja jäykkää, koska lanka olisi vaatinut paksummat puikot -  asia jota olin epäillyt alusta asti, mutta jatkanut silti härkäpäisesti valitsemallani tiellä. Tekele oli myös aivan liian suuri ja näytti ylläni erehdyttävästi pahvilaatikolta, johon oli lisätty hihat.  Peilin edessä seisoessani tiesin, että tätä vaatetta en koskaan tulisi käyttämään.

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun minulle kävi näin. Menneisyyteeni neulerintamalla oli kuultu monia harhalaukauksia. Tiesin siis mitä tehdä. Voisin jättää puseron lojumaan kaapin perukoille ja unohtaa sen sinne kaikessa hiljaisuudessa. Tai voisin käyttää pettymyksen ja kiukun tuottaman energian siihen, että purkaisin tuon onnettoman tekeleen mahdollisimman nopeasti. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. 

Pian nuo unelmieni värit olivat jälleen kerinä käsityökorissani, vieri vieressä kuin munat linnunpesässä. Ja sitten alkoi hautominen. Kului viikkoja. Kului kuukausia. Aina lankakorin ohi kulkiessani katseeni osui keriin. Siinä ne kyyhöttivät kuin odottamassa kuoriutumista, suuntautumassa kohti uutta tulevaisuutta ja uutta muotoa. Alun pettymys ja harmitus alkoi haihtua, kun uusi visio alkoi nostaa päätään. Mitäpä jos….

Tuumasta toimeen! Taas puikot kilisemään ja lanka juoksemaan sormien lomitse. Seuraavien viikkojen ajan kaikki televisionkatseluajat ja saarnojenkuunteluhetket höystettiin neulomisella. Värien sommittelu tuotti taas nautintoa, ja valmis neule valui syliin yhä pidempänä ja painavampana. Ja eräänä päivänä se oli valmis. Kävi kuin hiirelle kissan räätälinä: ei tullut neulepuseroa, ei. Vaan tulipa muhkea, lämmittävä villapeitto, jollaiselle kahdella viluisella sohvaperunalla on aina käyttöä.

 Aina silloin tällöin on hyvä miettiä, miten olen käyttänyt ne langat joita käsiini on annettu. Olenko neulonut niistä jotakin käyttökelvotonta, joka ei ilahduta eikä auta itseäni eikä ketään muutakaan?  Hyvä uutinen on se, että peli ei suinkaan ole menetetty. Pieleen menneen neuleen voi aina purkaa ja alkaa alusta.

Tätä ajatusta voi soveltaa myös elämään. Minusta yksi upeimmista asioista, joka liittyy elämään Jumalan kanssa, on se, että hänen kanssaan on aina olemassa uuden alun mahdollisuus. Joskus epäonnistuneen neuleen purkaminen tapahtuu meidän tahdostamme riippumatta. Joskus saamme itse olla siinä aktiivisia toimijoita. Joskus on viisainta luovuttaa oma tekele Isän taitavampiin käsiin ja antaa hänen purkaa ja laittaa uusi työ alulle. Kyyneliltä tuskin vältymme missään vaihtoehdossa. Mutta niiden läpi saamme ihmetellen katsella, kun jokin aivan uusi ja upea alkaa saada muotoa ja tulla esiin. Ihmeellisintä on, että se oli koko ajan ollut kätkössä niissä samoissa lankakerissä. Se piti vain osata kutsua esiin.

Etsintäkuulutettu: Kapu Karvakorva

Viime päivinä olen myllännyt meillä kotona ja etsinyt epätoivoisesti Kapu Karvakorvaa. Missä se voi olla? Olin mielestäni pistänyt sen niin varmaan paikkaan ja juuri vähän aikaa sitten näin sen tuossa pöydällä. Mutta nyt sitä ei löydy mistään! Epätoivoni aste nousee nousemistaan.

Sille, joka ei ehkä tiedä, mikä etsinnän kohteena on, kerrottakoon, että ei, en ole onnistunut hukkaamaan perheemme lemmikkiä. Kyse on kirjasta. Eikä mistä tahansa kirjasta vaan kirjasta, joka kuului tärkeänä osana perheemme elämään reilut kaksikymmentä vuotta sitten. Oli vaihe kun uppouduimme Kapu Karvakorvan tarinaan vähintään kerran päivässä. Se oli keskimmäisen poikamme lempisatu, joka luettiin aina unille nukutettaessa. Vai oliko se kenties äidin ja isän suosikki, joka jotenkin kummasti aina lopulta valikoitui luettavaksi  - en yhtään ihmettelisi, jos niin oli!

Sillä Kapuhan oli aivan valloittava! Pörröinen, ruskean resukarvainen koira, joka kirjan kannessa poltti häpeämättömän paheellisesti piippua. Ihanaa! Kapu oli koira, jota kukaan ei määräillyt. (Ei edes lastenkirjojen sisältöä valvova moraalikomitea.) Koira joka kuului vain itselleen. Se asui omassa talossaan, jonka puutarhassa oli puu, jonka kylkeen oli kiinnitetty kyltti "Ei kissoja". (Pisteet Kapulle. Olen ihan samaa mieltä, kissat ovat kenkkuja. Paitsi se yksi poikkeus, ystäväni kissa, jolla täytyy olla vähintään puoliksi koiran sydän.) Kätevänä koiraskoirana Kapu valmisti itselleen keittiössään herkullisia aterioita, tarkkaan valituista aineksista, ja nautti ateriansa nautiskellen. Ja illalla se käpertyi omaan sänkyynsä lämpimäksi pikku mykkyräksi makuuhuoneessaan, jossa omenapuunkukat tuoksuivat.

Mutta vaikka Kapu oli superitsenäinen koira, se ei kuitenkaan ollut erakko. Välillä se kävi peuhaamassa toisten koirien kanssa. Ja avasipa se myös kotinsa toiselle oman polkunsa kulkijalle, pojalle nimeltä Manne, joka myös kuului vain itselleen. Lihakaupasta kumpikin valitsi oman suosikkinsa ja Kapun keittiössä yhdessä valmistetut kulinaariset nautinnot maistuivat kummastakin tosi herkullisilta. Ja illalla Kapun makuuhuoneesta, jossa omenapuunkukat tuoksuivat, löytyi oma pieni sänky Mannellekin.

Kapu Karvakorva on enemmän kuin kirja. Se on kappale elämääni. Se on kappale meidän perheemme historiaa. Lastemme lapsuutta. Ehkä myös osa nyt jo aikuistuneen poikamme persoonaa. Kapun tarina ja Kapun pieni talo puutarhoineen tuli mieleeni, kun juttelin entisen parivuotiaamme kanssa ja kuulin, että hän on alkanut miettiä oman kodin hankkimista perheelleen. Kaivoin kirjan esiin kätköstä, johon olen kirjahulluna ja kaiken säilöjänä tallettanut lasten vanhat satu- ja kuvakirjat. Kohtalokas teko! Sillä kun kirja nyt on mystisesti kadonnut, tuntuu kuin sen myötä olisi himmentymässä myös muistikuva siitä parivuotiaasta pikkupojasta, jolle kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen luettiin.

Onneksi Kapu Karvakorvaa on edelleen saatavana. Siunattu postimyynti! Ja kansi näyttää olevan aivan yhtä paheellinen kuin ennenkin. Uusi Kapu on nyt tilauksessa, ja jos se vanha resukorva jostakin vielä putkahtaa esiin, tiedän kyllä, kenelle sen annan! Hyviä perinteitä on tärkeä siirtää eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.