Viime päivinä olen myllännyt meillä kotona ja etsinyt epätoivoisesti Kapu Karvakorvaa. Missä se voi olla? Olin mielestäni pistänyt sen niin varmaan paikkaan ja juuri vähän aikaa sitten näin sen tuossa pöydällä. Mutta nyt sitä ei löydy mistään! Epätoivoni aste nousee nousemistaan.
Sille, joka ei ehkä tiedä, mikä etsinnän kohteena on, kerrottakoon, että ei, en ole onnistunut hukkaamaan perheemme lemmikkiä. Kyse on kirjasta. Eikä mistä tahansa kirjasta vaan kirjasta, joka kuului tärkeänä osana perheemme elämään reilut kaksikymmentä vuotta sitten. Oli vaihe kun uppouduimme Kapu Karvakorvan tarinaan vähintään kerran päivässä. Se oli keskimmäisen poikamme lempisatu, joka luettiin aina unille nukutettaessa. Vai oliko se kenties äidin ja isän suosikki, joka jotenkin kummasti aina lopulta valikoitui luettavaksi - en yhtään ihmettelisi, jos niin oli!
Sillä Kapuhan oli aivan valloittava! Pörröinen, ruskean resukarvainen koira, joka kirjan kannessa poltti häpeämättömän paheellisesti piippua. Ihanaa! Kapu oli koira, jota kukaan ei määräillyt. (Ei edes lastenkirjojen sisältöä valvova moraalikomitea.) Koira joka kuului vain itselleen. Se asui omassa talossaan, jonka puutarhassa oli puu, jonka kylkeen oli kiinnitetty kyltti "Ei kissoja". (Pisteet Kapulle. Olen ihan samaa mieltä, kissat ovat kenkkuja. Paitsi se yksi poikkeus, ystäväni kissa, jolla täytyy olla vähintään puoliksi koiran sydän.) Kätevänä koiraskoirana Kapu valmisti itselleen keittiössään herkullisia aterioita, tarkkaan valituista aineksista, ja nautti ateriansa nautiskellen. Ja illalla se käpertyi omaan sänkyynsä lämpimäksi pikku mykkyräksi makuuhuoneessaan, jossa omenapuunkukat tuoksuivat.
Mutta vaikka Kapu oli superitsenäinen koira, se ei kuitenkaan ollut erakko. Välillä se kävi peuhaamassa toisten koirien kanssa. Ja avasipa se myös kotinsa toiselle oman polkunsa kulkijalle, pojalle nimeltä Manne, joka myös kuului vain itselleen. Lihakaupasta kumpikin valitsi oman suosikkinsa ja Kapun keittiössä yhdessä valmistetut kulinaariset nautinnot maistuivat kummastakin tosi herkullisilta. Ja illalla Kapun makuuhuoneesta, jossa omenapuunkukat tuoksuivat, löytyi oma pieni sänky Mannellekin.
Kapu Karvakorva on enemmän kuin kirja. Se on kappale elämääni. Se on kappale meidän perheemme historiaa. Lastemme lapsuutta. Ehkä myös osa nyt jo aikuistuneen poikamme persoonaa. Kapun tarina ja Kapun pieni talo puutarhoineen tuli mieleeni, kun juttelin entisen parivuotiaamme kanssa ja kuulin, että hän on alkanut miettiä oman kodin hankkimista perheelleen. Kaivoin kirjan esiin kätköstä, johon olen kirjahulluna ja kaiken säilöjänä tallettanut lasten vanhat satu- ja kuvakirjat. Kohtalokas teko! Sillä kun kirja nyt on mystisesti kadonnut, tuntuu kuin sen myötä olisi himmentymässä myös muistikuva siitä parivuotiaasta pikkupojasta, jolle kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen luettiin.
Onneksi Kapu Karvakorvaa on edelleen saatavana. Siunattu postimyynti! Ja kansi näyttää olevan aivan yhtä paheellinen kuin ennenkin. Uusi Kapu on nyt tilauksessa, ja jos se vanha resukorva jostakin vielä putkahtaa esiin, tiedän kyllä, kenelle sen annan! Hyviä perinteitä on tärkeä siirtää eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.
