Kirjahullu irrottelee

Kirjahullu on alkanut irrotella. Hän ei enää tyydy pitämään kirjoja vain yöpöydällään, työpöydällään, keittiössä, WC:ssä pidempien istuntojen varalta ja laukussaan bussimatkoja varten, vaan hän vie luettavaa mukanaan myös saunaan. Vapaapäivän kunniaksi lämmitetyn aamusaunan lauteilla ahmin loppuun Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää, samalla kun nidotun painoksen viimeiset sivut irtoilivat hiljaa liimauksistaan saunan lämmössä. 

Jää ei jättänyt kylmäksi. Eikä siihen olisi tarvittu saunaakaan. Huikeaa! Ja samalla masentavaa. En koskaan pysty kirjoittamaan mitään yhtä tarkkanäköistä, yhtä syvälle ihmisluontoon porautuvaa, yhtä koskettavaa, yhtä pysäyttävää. Mutta siitä asti kun opin lukemaan ja kirjoittamaan, olen aina kirjoittanut jotakin. Satuja, tarinoita, sarjakuvia, lehtiä. Päiväkirjaa, kirjeitä, laulunsanoja. Muistiinpanoja lasten vauvavuosilta. Näytelmiä. Blogitekstejä. Artikkeleita ja haastatteluja. Opetuksia, alustuksia ja saarnoja. Sanat ja kieli ovat maailma, jossa viihdyn. Kun saan eteeni kynän ja paperia tai tietokoneen näppäimistön, olen tullut kotiin. Ja silloin kun en kirjoita, pyörittelen ja maistelen sanoja mielessäni ja sorvailen lauseita. 

Myös elokuvissa rakastan sanoja, ja ehkä siksi kauhuleffat eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. Jos pääosassa ovat moottorisahamurhaajat tai ihmissudet, zombit tai vampyyrit, dialogilla ei ymmärrettävästi ole kovinkaan suurta merkitystä. Edward Culleninkin tenhovoima taisi perustua enemmän palavansynkkiin katseisiin ja salaperäinen vaitelias sankari -imagoon kuin säkenöivään dialogiin. (Puheliaitakin vampyyreita tosin löytyy, ainakin elokuvassa Interview with the Vampire, joka kannattaa katsoa, jos haluaa nähdä Tom Cruisen tai Brad Pittin todella erilaisissa rooleissa kuin tavallisesti.)

On kuitenkin olemassa elokuvia, jotka eivät ole kauhuelokuvia mutta joiden tarinoihin ja teemoihin kätkeytyy todellisia kauhun aineksia. Iris ja Still Alice kertovat naisista, jotka käyttävät kieltä ja sanoja ammatikseen ja jotka sitten menettävät tuon kyvyn. Iris on todellisuuteen pohjautuva tarina kirjailija Iris Murdochista, joka oli sanankäytön mestari mutta joka sairastuttuaan Alzheimerin tautiin kadotti vähitellen sanojen maailman kokonaan. Still Alice perustuu Lisa Genovan romaaniin ja kertoo Alice Howlandista, yliopiston kielitieteen professorista, joka sairastuu samaan tautiin 50-vuotiaana. 

”I feel as if I´m sailing into darkness”, kuvailee Iris Murdoch sairautensa etenemistä. ”I feel as though my brain is dying”, kertoo Alice. Kuin purjehtisi pimeyteen. Aivot, jotka sammuvat ja kuolevat vähitellen. Iris ja Still Alice ovat kauhuelokuvia kammottavimmillaan! En tiedä mitä tekisin, jos sanat yhtäkkiä hajoaisivat palasiksi kun lähestyisin niitä ja jos kirjaimet eivät enää suostuisi järjestymään sanoiksi. Kalpean aavistuksen saan siitä jo nyt, kun yhtäkkiä huomaan, että en muistakaan jotakin nimeä, joka ennen oli tuosta vaan poimittavissa muistini arkistoista.Yritän kuopia ja raapia mieleni pohjalta sanaa, jonka tiedän tietäväni, mutta turhaan, käteni haroo tyhjää. Vaikka kuinka raavin aivosolujeni tulitikkuja, tuli ei syty, rikkipää ei iske kipinää, mistään ei ilmesty kirjaimia, jotka menisivät kiltisti jonoon ja muodostuisivat sanaksi.

Mutta ainakin toistaiseksi sanat ovat aina tulleet takaisin. Joskus viiveellä, kuin mutkan kautta, kiertotietä. Mutta ne eivät ole jättäneet minua, ja siitä olen kiitollinen. Rakastan sitä, miten sanat tekevät näkyväksi sen mitä sisälläni ja ympärilläni on ajatuksina ja tunteina ja kokemuksina. Sanat myös kutsuvat minua matkalle uusiin kokemuksiin ja elämyksiin. Ne pukevat unelmat näkyvään muotoon. Ja mikä parasta, ne tekevät sen turvallisella tavalla, niin että voin istua kuin Bilbo Reppuli tukevasti nojatuolissani ja uppoutua unelmoimaan ja lukea seikkailuista ilman että tarvitsee itse astua niihin mukaan.

Seikkailut eivät näet ole ominta aluettani. Koulussa kirjoitin kerran aineen, jonka otsikko oli "Päivä alkuasukkaana". Tietämykseni aiheesta rajoittui lähinnä Tarzan-kirjoihin ja Tarzan-elokuviin, mutta hämärästi muistan, että jossakin savimajojen ja banaaniterttujen maailmassa alkuasukkaani eleli. Olin kiltti oppilas, joka koki olonsa turvalliseksi, kun elämä oli ennakoitavissa ja sujui sääntöjen mukaan, ja samaan muottiin istutin myös alkuasukkaani. Ja koska teksteissäni asiat ovat aina pysyneet kuuliaisesti järjestyksessä ja virranneet johdonmukaisesti alusta loppuun, sama tyyli hallitsi myös kouluainettani. Niinpä alkuasukkaani suoritti päivänsä askareet suorastaan virkamiesmäisellä täsmällisyydellä, vain kellokortti puuttui hänen varusteistaan. Opettaja luki aineeni ääneen ja kehui kirjoitelmaani, koska sen tapahtumat etenivät loogisesti ja järjestyksessä. Erityisesti hän kiitti sitä, että alkuasukkaani muisti päivän päätteeksi poimia mukaansa banaanitertun, jonka hän aineen alussa oli piilottanut pensaikkoon illalla kotiin vietäväksi.

Kun nyt vuosien jälkeen muistelen alkuasukastani, haluaisin kirjoittaa hänen päiväänsä täysin uuden käsikirjoituksen. Kuka jaksaa murehtia banaaneista ja iltapalasta ja kotiintuloajoista, kun tarjolla on tutkimaton viidakko ja kaikki elämykset, joita se tarjoaa sille, joka uskaltaa sukeltaa sen salaperäiseen vihreään syliin? Astu sinne, poloinen alkuasukkaani, ole vapaa, seikkailu odottaa sinua! Osa minusta haluaisi itsekin kirmata viidakkoon, riistäytyä irti logiikan ja järjestyksen hirmuvallasta ja alkaa irrotella. Kerran otin läppärini ja päätin heittäytyä. Antaa sormien juosta näppäimistöllä ja kirjoittaa mitä ikinä mieleen juolahti. Tajunnanvirtaa! No, eihän siitä mitään tullut. En ollut kirjoittanut montaakaan riviä, kun oli jo pakko pysähtyä ja näpytellä takaisinpäin, korjata virhelyönnit ja vaihtaa jokin huonolta tuntuva sana toiseksi.

Ei, seikkaileminen ei taida olla minua varten. Elää vaarallisesti? Minulle se on sitä, että otan kirjan mukaani saunaan ja luen sitä löylyn lämmössä, silläkin uhalla, että kirja hajoaa palasiksi. Mutta ehkä vielä joskus tulee se hetki, kun uskallan nousta nojatuolistani ja lähteä seikkailuun. Uskallan irtautua laiturista ja antaa veneeni lipua vapaasti virran mukana, kauas tutusta ja turvallisesta kotilaiturista. Jos en tosielämässä, niin ainakin sanojen maailmassa. Kuka tietää. Mutta toistaiseksi nautin kalastelusta ihan vaan kotirannassa ja iloitsen siitä, että sanat ainakin vielä uivat ulottuvillani ja suostuvat silloin tällöin tarttumaan onkeeni.