Mun mummuni muni mun mammani

No nyt se on sitten tapahtunut: minusta on tullut mummu! Tämä hellyttävä pieni nukkapää on saanut sen aikaan tullessaan tähän maailmaan.

Saman tien tuli elämääni uusi haaste. Piti miettiä, mikä mummulle nimeksi. Millä nimellä lapsenlapseni tulisivat minut tuntemaan?

Vaihtoehtojen joukossa oli joitakin, jotka hyllytin suoralta kädeltä. Ämmä ei suuremmin houkutellut ja muori tuntui vievän ajatukset liikaa Korvatunturille. Isoäiti oli liian virallinen ja mamma varattu Muumimamman käyttöön. Mumma kalskahti korvaan oudolta ja mummo ihan liian vanhalta. Mummi taas tuntui jotenkin sievistelevältä, kuin yrittäisin kiemurrella pieneksi käyneeseen mekkoon ja ripustaa kasvoilleni tekohymyn. Muista kielistä poimittuja eksoottisia nimityksiä en edes harkinnut, halusin olla reilusti suomalainen perusisovanhempi.

Jäljelle jäi mummu. Oma mummuni oli ollut tärkeässä roolissa elämässäni, ja myös äitini oli omille lapsilleni ollut mummu. Mummuudella oli perheessämme siis perinteitä ja positiivinen perussointi. Eri vaihtoehtoja maistellessani mummu tuli kaikkein luontevimmin suustani ulos. Se kuulosti korvissani kotoisalta ja tuntui suussani tutulta. Ja niin päätin, että minustakin tulee mummu.

Minä olen mummu, joku toinen taas kokee omakseen jonkin toisen nimen. Onneksi voi valita millä nimellä haluaa itseään kutsuttavan. Mutta valintaa ei kuitenkaan tule tehdä kevytmielisesti, sillä nimeä joutuu kantamaan loppuelämänsä. Hajuveden valitseminenkin voi joskus olla aikaa vievä ja haasteellinen juttu, mutta jos tulee tehtyä vikaostos tai kun tuoksuun kyllästyy, voi helposti vaihtaa toiseen tuoksuun. Mutta luulen, että mummu ei kovin helposti voi vaihtaa nimeä. Ne pikkuiset, jotka tottuvat kutsumaan sinua jollakin nimellä tuskin kovin helposti sopeutuvat siihen, että tänä syksynä mummu onkin mamma ja kevätkauden alkaessa ehkä taas jotakin ihan muuta.

Ihan eri asia sitten on, jos lastenlasten suussa nimi ajan mittaan muovautuu ja muuttuu. Mummusta voi tulla mummeli tai mummelsson tai vaikka mamelukki. Ja mikäs sen ihanampaa, sillä rakkaalla lapsellahan on aina monta nimeä! Ihan niin kuin lihapadalla, jota äitini usein valmisti, kun mummulan ruokapöytään keräännyttiin isommalla joukolla. Äiti oli itse kehitellyt tuon sunnuntailihapadan ohjeen, ja yllätys oli suuri, kun hän kerran keittokirjaa selatessaan löysi sieltä samanlaisen reseptin, jonka nimenä oli juhlallisesti Burgundinpata. Meidän perheessämme tämä sunnuntaiherkku tunnettiin nimellä ähkyliha. Tuo veljeni lanseeraama, kaikkea muuta kuin juhlava nimitys juontui siitä, että padassa oli kilokaupalla pehmeäksi hautunutta mureaa lihaa, ja sitä tuli aina syötyä liikaa. Ähkyyn asti.

Aika näyttää, millaista ähkylihaa – tai kenties ähkysoijaa tai ähkynyhtökauraa – minun mummulanpöytäni ympärillä tulevaisuudessa nautitaan. Mutta yksi asia on varma: opettelu mummuuteen on alkanut, ja oppimista ja opeteltavaa mummulla riittää varmasti elämän loppuun asti.

Elämää

Kaikki alkoi siitä, että olin kerännyt kimpun tuulen pudottamia, kuivia koivunoksia kodin joulukoristeluita varten. Ja kun joulu sitten oli ohi ja tuli aika heittää nuo risut menemään, en pystynytkään tekemään sitä. Sirojen oksien himmeä, ruskea kauneus ja niiden hennon olemuksen yllättävä lujuus pitivät minua otteessaan.

Puristin risukimppua kädessäni, ja ennen kuin huomasinkaan, olin kiepauttanut siitä seppeleen. Kun pyörittelin seppelettä kädessäni, aloin nähdä siinä ihmisen kasvot. Ja sen jälkeen sen pois heittäminen tuntui mahdottomalta.

Tässä se siis on. Taideteos nimeltä Elämä.

Esittelin teostani ylpeänä perheelle ja ystävilleni. He tuiijottivat sitä tyhjin katsein. Ymmärsin heitä hyvin. En ole koskaan ollut kädentaitojen mestari, ja he näkivät todennäköisesti vain epämääräisen risukyhäelmän, josta he nyt epätoivoisesti yrittivät keksiä jotakin sanottavaa.

Mutta minä näin enemmän. Näin hiusten kehystämät kasvot. Ihmisen kasvot. Ehkä Jeesuksenkin kasvot? Ihmisen Pojan kasvot.

Näin seppeleessä myös elämän "lenkin", sen matkan, jonka me jokainen täällä teemme. Usein tuo lenkki on aika risuinen ja rujo, niin kuin risuseppeleenikin. Matkaan punoutuu mukaan monta oksaa, erilaisia, eri pituisia, osa kesken katkenneita, joidenkin pinta rikki raastettu. Mutta kaunis on elämän lenkki, kaunis on seppele, koruttomuudessaankin.

Mietin myös niitä monia erilaisia seppeleitä, joita elämämme aikana saamme kantaa. Lapsuuden voikukkaseppele, jonka kieli keskellä suuta, sormet töhryisinä kieputamme ja painamme syvälle päähämme. Morsian, kesän kuningattarena, seppele hiuksillaan. Kunniaseppeleet sotasankareille, laakeriseppeleet maistereille. Se hiljainen seppele, jonka ystävät laskevat arkullemme. Ja lopulta voitonseppele, joka – toivottavasti –  odottaa meitä perillä.

Katseeni etsii kohtaa, jossa elämän lenkki päättyy. Mutta sellaista ei löydy. Seppeleen kehästä ulos törröttävät pitkät, harvat, hennot oksan päät ovat kuin lupaus siitä, että elämä jatkuu. Suuri osa siitä vasta aavistuksena, vielä meidän silmiltämme salattuna. koska "vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee".  Mutta lupaus on läsnä jo nyt: paljas, lehdetön oksa tulee kerran puhkeamaan lehteen, kun uusi elämä valtaa sen.

Seppeleen syntyminen oli kuin elämä itse. Yllättävä, hetkessä muuttuva, jatkuvasti uutta luova. Yhtenä hetkenä jotakin ei ole, ja seuraavassa hetkessä se on täällä. Jokin, joka on jo joutumassa poisheitetyksi, löytääkin uuden tarkoituksen. Kun suostuu taipumaan ja asettumaan uuteen muotoon, voi elämämme alkaa puhua rikkaammin kuin koskaan ennen.

Seppele seinälläni on vain kimppu risuja, kömpelöin käsin muotoonsa sitaistu. Mutta kun pysähdyn sen luo, se julistaa minulle oivaltamisen iloa, luomisen vapautta, karheasta löytyvää kauneutta, uuden alun mahdollisuutta. Elämää.