Puristin risukimppua kädessäni, ja ennen kuin huomasinkaan, olin kiepauttanut siitä seppeleen. Kun pyörittelin seppelettä kädessäni, aloin nähdä siinä ihmisen kasvot. Ja sen jälkeen sen pois heittäminen tuntui mahdottomalta.
Tässä se siis on. Taideteos nimeltä Elämä.
Esittelin teostani ylpeänä perheelle ja ystävilleni. He tuiijottivat sitä tyhjin katsein. Ymmärsin heitä hyvin. En ole koskaan ollut kädentaitojen mestari, ja he näkivät todennäköisesti vain epämääräisen risukyhäelmän, josta he nyt epätoivoisesti yrittivät keksiä jotakin sanottavaa.
Mutta minä näin enemmän. Näin hiusten kehystämät kasvot. Ihmisen kasvot. Ehkä Jeesuksenkin kasvot? Ihmisen Pojan kasvot.
Näin seppeleessä myös elämän "lenkin", sen matkan, jonka me jokainen täällä teemme. Usein tuo lenkki on aika risuinen ja rujo, niin kuin risuseppeleenikin. Matkaan punoutuu mukaan monta oksaa, erilaisia, eri pituisia, osa kesken katkenneita, joidenkin pinta rikki raastettu. Mutta kaunis on elämän lenkki, kaunis on seppele, koruttomuudessaankin.
Mietin myös niitä monia erilaisia seppeleitä, joita elämämme aikana saamme kantaa. Lapsuuden voikukkaseppele, jonka kieli keskellä suuta, sormet töhryisinä kieputamme ja painamme syvälle päähämme. Morsian, kesän kuningattarena, seppele hiuksillaan. Kunniaseppeleet sotasankareille, laakeriseppeleet maistereille. Se hiljainen seppele, jonka ystävät laskevat arkullemme. Ja lopulta voitonseppele, joka – toivottavasti – odottaa meitä perillä.
Katseeni etsii kohtaa, jossa elämän lenkki päättyy. Mutta sellaista ei löydy. Seppeleen kehästä ulos törröttävät pitkät, harvat, hennot oksan päät ovat kuin lupaus siitä, että elämä jatkuu. Suuri osa siitä vasta aavistuksena, vielä meidän silmiltämme salattuna. koska "vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee". Mutta lupaus on läsnä jo nyt: paljas, lehdetön oksa tulee kerran puhkeamaan lehteen, kun uusi elämä valtaa sen.
Seppeleen syntyminen oli kuin elämä itse. Yllättävä, hetkessä muuttuva, jatkuvasti uutta luova. Yhtenä hetkenä jotakin ei ole, ja seuraavassa hetkessä se on täällä. Jokin, joka on jo joutumassa poisheitetyksi, löytääkin uuden tarkoituksen. Kun suostuu taipumaan ja asettumaan uuteen muotoon, voi elämämme alkaa puhua rikkaammin kuin koskaan ennen.
Seppele seinälläni on vain kimppu risuja, kömpelöin käsin muotoonsa sitaistu. Mutta kun pysähdyn sen luo, se julistaa minulle oivaltamisen iloa, luomisen vapautta, karheasta löytyvää kauneutta, uuden alun mahdollisuutta. Elämää.
