No nyt se on sitten tapahtunut: minusta on tullut mummu! Tämä hellyttävä pieni nukkapää on saanut sen aikaan tullessaan tähän maailmaan.
Saman tien tuli elämääni uusi haaste. Piti miettiä, mikä mummulle nimeksi. Millä nimellä lapsenlapseni tulisivat minut tuntemaan?
Vaihtoehtojen joukossa oli joitakin, jotka hyllytin suoralta kädeltä. Ämmä ei suuremmin houkutellut ja muori tuntui vievän ajatukset liikaa Korvatunturille. Isoäiti oli liian virallinen ja mamma varattu Muumimamman käyttöön. Mumma kalskahti korvaan oudolta ja mummo ihan liian vanhalta. Mummi taas tuntui jotenkin sievistelevältä, kuin yrittäisin kiemurrella pieneksi käyneeseen mekkoon ja ripustaa kasvoilleni tekohymyn. Muista kielistä poimittuja eksoottisia nimityksiä en edes harkinnut, halusin olla reilusti suomalainen perusisovanhempi.
Jäljelle jäi mummu. Oma mummuni oli ollut tärkeässä roolissa elämässäni, ja myös äitini oli omille lapsilleni ollut mummu. Mummuudella oli perheessämme siis perinteitä ja positiivinen perussointi. Eri vaihtoehtoja maistellessani mummu tuli kaikkein luontevimmin suustani ulos. Se kuulosti korvissani kotoisalta ja tuntui suussani tutulta. Ja niin päätin, että minustakin tulee mummu.
Minä olen mummu, joku toinen taas kokee omakseen jonkin toisen nimen. Onneksi voi valita millä nimellä haluaa itseään kutsuttavan. Mutta valintaa ei kuitenkaan tule tehdä kevytmielisesti, sillä nimeä joutuu kantamaan loppuelämänsä. Hajuveden valitseminenkin voi joskus olla aikaa vievä ja haasteellinen juttu, mutta jos tulee tehtyä vikaostos tai kun tuoksuun kyllästyy, voi helposti vaihtaa toiseen tuoksuun. Mutta luulen, että mummu ei kovin helposti voi vaihtaa nimeä. Ne pikkuiset, jotka tottuvat kutsumaan sinua jollakin nimellä tuskin kovin helposti sopeutuvat siihen, että tänä syksynä mummu onkin mamma ja kevätkauden alkaessa ehkä taas jotakin ihan muuta.
Ihan eri asia sitten on, jos lastenlasten suussa nimi ajan mittaan muovautuu ja muuttuu. Mummusta voi tulla mummeli tai mummelsson tai vaikka mamelukki. Ja mikäs sen ihanampaa, sillä rakkaalla lapsellahan on aina monta nimeä! Ihan niin kuin lihapadalla, jota äitini usein valmisti, kun mummulan ruokapöytään keräännyttiin isommalla joukolla. Äiti oli itse kehitellyt tuon sunnuntailihapadan ohjeen, ja yllätys oli suuri, kun hän kerran keittokirjaa selatessaan löysi sieltä samanlaisen reseptin, jonka nimenä oli juhlallisesti Burgundinpata. Meidän perheessämme tämä sunnuntaiherkku tunnettiin nimellä ähkyliha. Tuo veljeni lanseeraama, kaikkea muuta kuin juhlava nimitys juontui siitä, että padassa oli kilokaupalla pehmeäksi hautunutta mureaa lihaa, ja sitä tuli aina syötyä liikaa. Ähkyyn asti.
Aika näyttää, millaista ähkylihaa – tai kenties ähkysoijaa tai ähkynyhtökauraa – minun mummulanpöytäni ympärillä tulevaisuudessa nautitaan. Mutta yksi asia on varma: opettelu mummuuteen on alkanut, ja oppimista ja opeteltavaa mummulla riittää varmasti elämän loppuun asti.
