Taas on takana yksi jouluaatto ja yksi Lumiukko. Kun tarinan luojan, Raymond Briggsin, matalalla, hiljaisella äänellä puhuma koruton intro ja maaginen musiikki alkavat kuulua televisiosta, on pakko keskeyttää viime tipan jouluvalmistelut ja pysäköidä puolituntiseksi television ääreen. Ja tirauttaa muutama kyynel. Lumiukko tekee sen joka vuosi.
Puhuimme saduista ja niiden voimasta ja muistelimme tarinoita, jotka olivat meitä koskettaneet. Ystäväni kysyi, muistinko sadun onnellisesta prinssistä, jota myös joulun aikaan esitettiin televisiossa. Lumiukon ohella se oli hänelle satu, joka ei jättänyt silmiä kuiviksi. En tunnistanut tarinaa, mutta kiinnostukseni heräsi, varsinkin, kun kuulin, että sen oli kirjoittanut Oscar Wilde, mies, jonka ylle en satusedän manttelia olisi koskaan osannut kuvitella.
Ajatus onnellisesta prinssistä ja hänen kohtalostaan ei jättänyt minua rauhaan. Niinpä käännyin kaikkitietävän Googlen puoleen ja aloin etsiä, mistä saisin tarinan käsiini. Ja sieltähän se löytyi: nettiantikvariaatista edulliseen hintaan. En epäröinyt hetkeäkään, vaan näpäytin tilauksen menemään.
Jo muutaman päivän kuluttua posti toi kirjan. Avasin paketin, ja siinä se oli: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita. Kirjoittanut Oscar Wilde vuonna 1888 ja julkaistu suomeksi – vasta vuonna 2007, kirjan suomentajan, Jaana Kaparin, ehdotuksesta.
Voi millainen maailma näiden satujen kautta avautuikaan! Kaupungit, joissa rikkaat nauttivat elämän hyvyyksistä ja köyhät palelevat kylmissä vinttihuoneissaan ja nukkuvat siltojen alla toisiaan lämmittäen. Roolit on tarkkaan jaettu: on ne, jotka omassa hyvinvointikuplassaan ovat sokeita niiden hädälle, jotka ovat jääneet sen ulkopuolelle. Mutta Oscar Wilde näkee. Ja hän laittaa patsaat ja linnut ja kukat puhumaan niiden puolesta, joilta ääni on viety.
Vanhan testamentin profeetan tavoin Wilde ravistelee lukijaansa. Hän paljastaa kovasydämisyyden ja ylpeyden. Vallanpitäjät ja valtaa havittelevat ovat hänen kepeältä kuulostavan mutta kipeästi kohteeseensa osuvan sanallisen miekkailunsa kohteina. Ironian ja sarkasmin kautta hän sivaltaa niitä, jotka oman pinnallisen elämänsä pönkittämiseksi käyttävät hyväkseen toisia, ajatellen vain omaa etuaan. Hän on pienen ja heikon puolella.
Mutta voimakkain viesti, joka saduista välittyy, on sanoma kauniista sydämestä, joka on valmis uhraamaan itsensä toisten puolesta. Ja miten niin usein ne, joiden puolesta uhraukset tehdään, ovat täysin sokeita sille mitä on tapahtumassa. "Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä nähkö" – niin surullista ja niin totta.
Tarvitaan satuja ja tarinoita, jotka auttavat meitä näkemään sen mitä emme muuten näkisi, kuulemaan sen mitä muuten emme kuulisi ja tuntemaan sen mitä tuntemasta olemme kovettaneet sydämemme jo kauan sitten. Oscar Wilde kirjoitti satunsa kahden pienen poikansa innoittamana ja heitä varten. Mutta satu puhuu aina myös aikuiselle lukijalle ja voi koskettaa häntä hämmentävällä tavalla. Wilden satujen voima on niiden kauneudessa, toteaa Jaana Kapari. Suomentajan jälkisanoissa hän kertoo "itkeneensä tarinat joka käsittelykerralla uudestaan". Tietämättä itsekään, mitä hän oikein itki, hän itki syvältä kumpuavaa "satuitkua", puhdasta, puhdistavaa itkua.
Samaa itkua taisin itkeä minäkin, kun taas tänä jouluna pysähdyin katsomaan Lumiukkoa. Se on hyvää itkua, joka pesee sydämemme silmät ja auttaa meitä ainakin pienen hetken ajan näkemään ja ymmärtämään sen mikä oikeasti on totta ja tärkeää. Kunnes sitten taas jatkamme matkaa samentunein katsein ja sammunein sydämin.
Mutta niin ei tarvitse olla, sillä onneksi on sadut! Vaikka joulukin on taas kohta ohi ja sen myötä myös Lumiukko, joka tulee televisiosta vain kerran vuodessa, eihän silti unohdeta satujen ja tarinoiden vahvaa voimaa. Niitä on lupa lukea, kuunnella ja katsella ihan ilman ikärajoja ja ympäri vuoden.
