Mullanvaihto

Aina helmikuussa, kun valo pikku hiljaa alkoi valloittaa alaa talven pimeydeltä, lapsuudenperheessäni vaihdettiin mullat kukkaruukkuihin. Muistan, miten mummun taitavat kädet kopsuttelivat kukat varovasti ruukuistaan, leikkasivat juurakoita pienemmiksi ja istuttivat kukat hellästi uuteen, muhevaan multaan. Saattoi melkein kuulla, miten kukat huokaisivat tyytyväisyydestä ja alkoivat imeä ravintoa uudesta asuinpaikastaan.

Olohuoneen isolle pöydälle levitettiin sanomalehtiä, ja työ saattoi alkaa. Aamulehden sivuille vyöryvässä mullassa ja juurakonpalasissa ja huoneeseen leviävässä tuoreen mullan tuoksussa oli kielletyn hedelmän makeutta. Eihän sisälle yleensä saanut tuoda multaa tai villinä rehottavia kasveja, ei toki! Kenkien mukana tulleet hiekanmuruset lakaistiin mahdollisimman nopeasti pois ja palautettiin takaisin sinne minne ne kuuluivat. Kukat niputettiin siististi maljakoihin. Joulukuusikin sai olla nurkassaan vain niin kauan kuin se ymmärsi pysyä siistinä ja olla varistelematta.

Mutta yhtenä päivänä vuodessa olohuoneessa vallitsivat viidakon lait. Mehevä kostea multa ja sinne tänne leviävät juurakot huoneen paraatipaikalla julistivat uuden elämän ja kasvun ilosanomaa, joka uhmasi kaikkia sovinnaisuussääntöjä ja siisteysnormeja. Anopinkielet ojentautuivat terävinä miekkoina täyteen mittaansa. Niiden pikkuserkkujen, lyhyenläntien anopinhampaiden armeija moninkertaistui levittäytyessään yhä uusiin ruukkuihin. Posliinikukat oikoivat lonkeroitaan ja tarkastelivat himmeinä kiiltävien kukkanuppujensa tilaa: kohta olisi aika avautua uuteen kevääseen. Ja pienet, vaatimattomat paavalinkukat alistuivat nöyrästi siihen, että mummun käsi taittoi niistä lehtiä ja laittoi pistokkaita kasvamaan uusiin ruukkuihin.

Joka kevät mummu teki tilaa uuden kasvun ihmeelle. Viime aikoina olen muistellut sitä uskollisuutta, huolellisuutta ja antaumusta, jolla hän sen teki. Ei ihme, että hänen hoidossaan kasvit kukoistivat. Kyllä mummu niille lannoitteitakin antoi - vanhaan maitokannuun tehty salainen sekoitus otettiin säännöllisesti esiin, ja janoiset saivat juotavaa. Mutta ennen kaikkea kukat taisivat tietää, että niitä rakastettiin, ja rehottivat silkasta rakastettuna olemisen riemusta.

Ajattelen mummua ja minua hävettää. En edes muista, koska olen viimeksi vaihtanut mullat omiin kasveihini. Olen vain seurannut niiden hiljaista näivettymistä ja heittänyt yhden toisensa jälkeen pois. Olen odottanut, edellyttänyt ja vaatinut antamatta sitä mitä kasvini olisivat tarvinneet voidakseen kasvaa ja kukoistaa. Ehkä olen myös pelännyt puuttua niiden ruukkujen kätkössä olevaan yksityiselämään ja ajatellut, että parempi vain antaa niiden olla rauhassa ja toivoa parasta.

Mutta tämä helmikuu tulee olemaan erilainen. Kodinhoitohuoneessani odottaa pussillinen mustaa multaa ja uusi pieni saviruukku. Tänä vuonna olen vihdoin päättänyt tehdä sen, vaihtaa mullat urheaan, pieneen palmuuni, joka on ihmeekseni säilynyt hoivissani hengissä jo useita vuosia ja jonka juuret nyt tunkevat ulos purkin pohjassa olevasta reiästä. Sen on aika saada tuoretta ravintoa ja lisää tilaa.

Mitä mahtoi mummu miettiä mullan ja kukkien kanssa touhutessaan? Ehkä jotakin samantapaista kuin minä, hänen tyttärentyttärensä, viisikymmentä vuotta myöhemmin. Olen alkanut aavistella, että minullekin ollaan tekemässä mullanvaihtoa. Vanhan mullan loppuunkalutut ainekset, epäilys, pelko ja alakulo, ovat pikku hiljaa vaihtumassa kiitollisuuteen, luottamukseen ja iloon. Hengitän syvään. Kasvan. Elän.

Vaihdettaisiinko vapaalle?

Kuulun siihen surkuteltavaan joukkoon ihmisiä, jolla on tapana narskutella hampaitaan öisin. Aamuiset päänsäryt ja jatkuva pieni väsymyksen tunne antavat aiheen uumoilla, että siitä saattaisi olla kyse. Totuus paljastuu viimeistään hammaslääkärin tarkastuksessa hänen huomauttaessaan kuivasti, että jaahas, purukalusto näyttää siltä, että öisin on ollut aikamoinen meno päällä.

On aika pelottavaa huomata, että ei pysty rentoutumaan silloinkaan, kun siihen olisi lupa. Mieltä painavat asiat, tekemättömät työt ja muotoaan epätoivoisesti etsivät visiot laukkaavat mielessä sellaista vauhtia, että keho ei pysty laskeutumaan lepoon. Uni on katkonaista ja kevyttä, ja vähitellen koko yöpuulle laskeutumisesta tulee ikävä velvollisuus, yksi stressinaihe lisää - syy narskutella taas vähän lisää hampaitaan.

Viime aikoina mieleeni on noussut kuva jostakin muistojeni arkistosta. Olen lapsi, ja olemme isoveljeni kanssa Paavo-sedän ja Rauha-tädin kyydissä matkalla heidän kesämökilleen. Lapsuudenperheessämme ei ollut autoa, ja siksi Paavo-setä, jolla oli auto ja joka vieläpä ajoi ammatikseen autoa, oli meidän sankarimme.

Mökkimatkalla oli kohta, jossa tie laskeutui alas korkean ja pitkän mäen rinnettä. Aina mäkeä lähestyessämme tiesimme, että kohta Paavo-setä sanoo maagiset sanansa: "Kohta vaihdetaan vapaalle."

Ja niin tehtiin. Setä vaihtoi vaihteen vapaalle, juuri oikeassa kohdassa, ja niin auto alkoi kiitää mäkeä alas, hiljaisesti, ilman moottorin jyrinää, kuin lentäen. Se oli kuin taikaa! Vaikka en ymmärtänyt  moottoreista silloin yhtään sen enempää kuin nytkään, toisten innostus tarttui minuun. Olihan se nyt kummallista, että tässä sitä vaan mentiin eteenpäin, ihan samalla vauhdilla kuin äskenkin, vaikka ei kulutettu pisaraakaan polttoainetta eikä rasitettu moottoria.

Olen äskettäin palannut vuorotteluvapaalta takaisin töihin ja muistellut näitä mäkeä alas huristeluja Paavo-sedän autossa. Ylämäkiä ja hankalia ja kuoppaisia tienpätkiäkin reitin varrella kyllä riittää, mutta ehkä minunkaan moottorini ei tarvitsisi käydä täydellä teholla koko aikaa. Ehkä voisin sedän tavoin oppia tunnistamaan ne hurmaavat pitkät alamäet, jolloin voisin vaihtaa vapaalle ja ilman syyllisyyden häivääkään vain iloisesti ihmetellä sitä, että tässähän sitä mennään eteenpäin, ihan oikeaan suuntaan ja vähintään yhtä kovaa vauhtia kuin äskenkin!

Ja mikä parasta, täysin ilman omaa ponnistelua ja pinnistelyä. Hampaiden narskuttelusta puhumattakaan.