Kuulun siihen surkuteltavaan joukkoon ihmisiä, jolla on tapana narskutella hampaitaan öisin. Aamuiset päänsäryt ja jatkuva pieni väsymyksen tunne antavat aiheen uumoilla, että siitä saattaisi olla kyse. Totuus paljastuu viimeistään hammaslääkärin tarkastuksessa hänen huomauttaessaan kuivasti, että jaahas, purukalusto näyttää siltä, että öisin on ollut aikamoinen meno päällä.
On aika pelottavaa huomata, että ei pysty rentoutumaan silloinkaan, kun siihen olisi lupa. Mieltä painavat asiat, tekemättömät työt ja muotoaan epätoivoisesti etsivät visiot laukkaavat mielessä sellaista vauhtia, että keho ei pysty laskeutumaan lepoon. Uni on katkonaista ja kevyttä, ja vähitellen koko yöpuulle laskeutumisesta tulee ikävä velvollisuus, yksi stressinaihe lisää - syy narskutella taas vähän lisää hampaitaan.
Viime aikoina mieleeni on noussut kuva jostakin muistojeni arkistosta. Olen lapsi, ja olemme isoveljeni kanssa Paavo-sedän ja Rauha-tädin kyydissä matkalla heidän kesämökilleen. Lapsuudenperheessämme ei ollut autoa, ja siksi Paavo-setä, jolla oli auto ja joka vieläpä ajoi ammatikseen autoa, oli meidän sankarimme.
Mökkimatkalla oli kohta, jossa tie laskeutui alas korkean ja pitkän mäen rinnettä. Aina mäkeä lähestyessämme tiesimme, että kohta Paavo-setä sanoo maagiset sanansa: "Kohta vaihdetaan vapaalle."
Ja niin tehtiin. Setä vaihtoi vaihteen vapaalle, juuri oikeassa kohdassa, ja niin auto alkoi kiitää mäkeä alas, hiljaisesti, ilman moottorin jyrinää, kuin lentäen. Se oli kuin taikaa! Vaikka en ymmärtänyt moottoreista silloin yhtään sen enempää kuin nytkään, toisten innostus tarttui minuun. Olihan se nyt kummallista, että tässä sitä vaan mentiin eteenpäin, ihan samalla vauhdilla kuin äskenkin, vaikka ei kulutettu pisaraakaan polttoainetta eikä rasitettu moottoria.
Olen äskettäin palannut vuorotteluvapaalta takaisin töihin ja muistellut näitä mäkeä alas huristeluja Paavo-sedän autossa. Ylämäkiä ja hankalia ja kuoppaisia tienpätkiäkin reitin varrella kyllä riittää, mutta ehkä minunkaan moottorini ei tarvitsisi käydä täydellä teholla koko aikaa. Ehkä voisin sedän tavoin oppia tunnistamaan ne hurmaavat pitkät alamäet, jolloin voisin vaihtaa vapaalle ja ilman syyllisyyden häivääkään vain iloisesti ihmetellä sitä, että tässähän sitä mennään eteenpäin, ihan oikeaan suuntaan ja vähintään yhtä kovaa vauhtia kuin äskenkin!
Ja mikä parasta, täysin ilman omaa ponnistelua ja pinnistelyä. Hampaiden narskuttelusta puhumattakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti