Lapsuudenperheessäni meillä oli mäyräkoira, jonka sai lietsottua villiin kiihkoon sanomalla sille innostuneella äänellä: "Kuka tulee?!" Koiran silmiin syttyi loiste, sen häntä alkoi vispata, ja korvat lepattaen se pinkaisi ovelle vastaanottamaan tulijaa. Jos ketään ei odotettu tulevaksi, piti olla varovainen ja välttää käyttämästä noita kahta taikasanaa, ettei koiraparka olisi rynnännyt ovelle turhaan ja joutunut pettymään.
Jos meillä nyt olisi koira, meidän pitäisi varmasti vuorotellen livahtaa salaa ulos takapihan ovesta ja tulla sisään etuovesta, niin että koiralle riittäisi virikkeitä. Meillä on kotona nykyään hyvin hiljaista, kahdesta vähäpuheisesta aikuisesta kun ei paljon meteliä lähde. Usein kuuluu vain kahden näppäimistön tasainen napsutus, kun molemmat tekevät töitä tietokoneittensa ääressä. Satunnaisia innostuksen puuskia lukuunottamatta kumpikaan meistä ei pahemmin ulkoile, ja kun ei koiraakaan enää ole, niin ei ulko-ovikaan juuri käy.
Niin että hiljaista on. Mutta muistan ajan, kun ovi kävi tuon tuostakin. Tulijoita ja menijöitä riitti, kun neljä lasta kulki kukin oman aikataulunsa mukaan. Kavereita ja kavereitten kavereita tuli ja meni. Koiraa lenkitettiin ja vietiin tarpeilleen useita kertoja päivässä kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiinkin vuorokaudenaikoihin. Joku satunnainen kauppiaskin sattui joskus eksymään ovellemme. Ja virpojat, tottakai.
Rauha ja hiljaisuus tuntuu meistä – ainakin vielä toistaiseksi – hyvältä ja nautinnolliselta. Mutta samaan aikaan tuntuu oudolta, että enää ei voi kuunnella, kuka ovesta kulloinkin tulee. Jokaisen perheenjäsenen saapumiseen kun liittyi ihan omanlaisiaan ääniä, ja tutun tulijan pystyi tunnistamaan ihan vain kuuntelemalla. Vain hyvin harvoin joutui huikkaamaan toisesta huoneesta kysymyksen: "Kuka tuli?" Tulijan tunnisti siitä, miten ovi avattiin ja suljettiin, hiljaa ja hillitysti vai reippaasti paukauttaen. Miltä tulijan askeleet kuulostivat. Sanoiko hän jotakin tullessaan vai pysyikö vaiti. Puhuiko hän kännykkäänsä. Miten avaimet kilisivät ja mihin ne laskettiin. Mihin ja miten takki ja kengät riisuttiin. Millaisia kantamuksia tulijalla oli ja mihin hän ne laski. Mihin hän suunnisti ensimmäiseksi sisään tultuaan ja mitä hän alkoi puuhata. Ja kun oli tunnistanut tulijan, sen jälkeen pystyi kuulemaan myös, oliko hän hyvällä vai huonolla tuulella.
Usein näitä jokapäiväisiä tulemisiin ja menemisiin liittyviä ääniä tulee pidettyä itsestäänselvyyksinä, ja joskus tuskastummekin niihin. Ymmärrämme niiden merkityksen ja arvon vasta sitten, kun niitä ei enää ole. Kun joku niistä, jotka ovat ovesta päivittäin kulkeneet, lähteekin lopullisesti. Kun tämä tapahtui meidän perheessämme, havahduin siihen, että kotimme äänimaailma oli muuttunut. Yksi konkreettisimmista todisteista siitä, että tuo ihminen todella oli poissa, oli se, ettei hänen tuloonsa liittyviä ääniä enää kuulunut. Vei aikaa ymmärtää ja hyväksyä, että tilanne oli tullut jäädäkseen. Vähitellen hiljaisuus takoi totuuden tajuntaani: hän ei koskaan enää astuisi ovesta sisään.
Mutta meillä kahdella täällä on edelleen toisemme. Toisinaan lapset perheineen tulevat, asettuvat joksikin aikaa taloksi ja tuovat elämän äänet mukanaan. Ja joskus me kaksi erakkorapua yllätämme itsemmekin ja innostumme kutsumaan ystäviä kylään. Mutta lisääntynyt hiljaisuus ympärilläni on saanut minut pohtimaan, millaista onkaan sillä, jonka ovella on aina hiljaista, vaikka hän ei itse toivoisi niin olevan. Sillä, joka ei koskaan saa terästää korviaan kuuntelemaan kuka tuli, koska kukaan ei tule. Sillä, joka yhä odottaa saavansa kuulla sen tärkeän ihmisen tuloon liittyvät tutut äänet, vaikka tietääkin, että niitä ei enää koskaan kuulu. Kun hän tulee sisään ja sulkee kotinsa oven perässään, ovi pysyy suljettuna, kunnes hän itse seuraavan kerran astuu siitä ulos.
Oven toiselle puolelle yksinäisyys ei näy, se ei kuulu, eikä sitä useinkaan huomata, ennen kuin on liian myöhäistä. Jos voisimme saada silmät, jotka näkisivät enemmän kuin inhimilliset silmämme, ehkä huomaisimme joissakin ovissa, siihen nimikilven ja "Ei mainoksia" -lapun viereen kirjoitetun aran toiveen: "Tulisiko joku, joskus?"
Nautin kotini rauhasta ja hiljaisuudesta. Mutta yhä useammin huomaan mieleeni hiipivän ajatuksia, joita en ole sinne aikaisemmin päästänyt. Entä jos hiljaisuus ympärilläni ei olisi itse valittua vaan tilanne, johon olen tahtomattani joutunut? Nauttisinko siitä yhtä paljon, jos minulla ei olisi vaihtoehtoa? Romantisoitu kuva yksinäisyydestä on Bridget Jones, joka kotisohvallaan laulaa All by myself, tötterölle kääritty naistenlehti mikrofoninaan. Mutta jaksaako se, joka on totaalisesti ja todellisesti yksin, enää kuunnella tai laulaa yksinäisyydestä kertovia lauluja? Onko yksinäisyys jotakin, johon tottuu, niin kuin hitaasti heikkenevään kuuloon, kunnes se lopulta on olotila, johon vain asettuu ja alistuu? Ei tunne enää edes tarvetta soittaa numerotiedusteluun, että saisi jutella, niin kuin J. Karjalainen.
Tiesikö se, joka tänään on yksin, että tuo päivä kerran tulee? Pystyykö sitä ennakoimaan? Pystyykö sitä estämään? Pystynkö vaikuttamaan siihen, kummalta puolelta yksinäisyyden sisälleen sulkevaa ovea itseni eräänä päivänä löydän? Haikeita, vaikeita kysymyksiä, joita on kysytty ennen minuakin. All the lonely people, where do they all come from? Kuka tulisi ja kertoisi vastauksen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti