Hei, Muumi!

Ei muumitaloa lukita yöksi –– eikä muumivideo sammu koskaan. Siltä se ainakin tuntui, kun meidän lapset olivat pieniä. Joskus muumien seikkailut kaikuivat ilmoille tuplana, kun niitä vyöryi myös naapurin lapsiperheen rivitalotakapihan ovesta. Muumit tarjosivat kyllä aikuisellekin ihan mukavan tuijottelutuokion, kiitos ennen kaikkea laadukkaiden ääninäyttelijöiden, jotka olivat juuri sitä, oikeita näyttelijöitä, maamme parhaimmistoa. Jotkut heidän lausumistaan repliikeistä ovat jääneet elämään perheemme keskelle. Kuulen vieläkin korvissani, miten Vilijonkka ääni ylpeydestä väristen esittelee olevansa "Äiti ja Kotirouva"  –  ihan niin kuin meidän äiti, sanoivat meidän pojat. Oi niitä aikoja!

Myös Muumilaakson tarinoiden tunnusmusiikki on syöpynyt ikuisesti muistiini. Siellä se lähtee soimaan kuin napista painamalla, kun vain tapailen ensimmäisiä sanoja, ja se jatkuu ja jatkuu:   "....karkeloi kansa ja kunnailla soi, muumeilta elämää oppia voi...." Ja juuri siitä haluankin kirjoittaa. Sillä muumit ovat vielä niin paljon enemmän kuin tuo lasten piirretty. Tove Janssonin muumikirjoihin olen oikeastaan tutustunut vasta aikuisena, mutta onneksi olen! Sillä niistä voi ihan oikeasti oppia elämää. Kirjojen erilaisiin hahmoihin on kätketty roppakaupalla ihmisluonnon ymmärtämistä ja elämänviisautta.

Muumiperhe asuu Muumilaaksossa, talossa, joka on Koti isolla K:lla. Se on paikka, jossa jokainen saa olla se joka on ja jossa jokaiselle löytyy juuri se paikka, jossa hän viihtyy parhaiten. Kaikkein omituisimmatkin. Niinkuin isokuonoinen, pistäväkatseinen esi-isä, joka asuu kaakeliuunin takana. Siellä hän on, ja se on kaikista ihan normaalia. Hänen muotokuvansa tuijottaa perhettä salongin seinällä, ja hänet mainitaan joskus päivälliskeskusteluissa, mutta hän saa olla omissa oloissaan ja liikkua talossa niin kuin tahtoo. Tai taskukokoinen Pikku Myy, joka löytyy milloin mistäkin. Tai Nuuskamuikkuinen, joka tulee aina keväällä ja asuu omassa vihreässä teltassaan, sopivan etäällä talosta. Nuuskamuikkinen on introvertti ja tarvitsee paljon yksin oloa ja tilaa ympärilleen. Hänelle annetaan tilaa olla yksin, ei liikaa, vaan juuri sopivasti, niin että hän kokee kuuluvansa joukkoon mutta ei kuitenkaan ahdistu toisten seurasta. Nuuskamuikkunen ei oikeastaan kaipaa ketään, mutta hän ymmärtää, että on ystävällistä kirjoittaa syksyisin jäähyväiskirje Muumipeikolle, joka sitä niin kovasti odottaa.

Muumiperhe ei ota paineita vieraskoreudesta, he elävät omaan tapaansa ja omaan tahtiinsa, ja heidän arkeensa ja juhlaansa ovat kaikki talolle tupsahtavat tervetulleita osallistumaan. Muille seudun asukkaille Muumilaakson väen boheemi elämäntapa on kummastelun aihe. Mutta samaan aikaan muumien huolettomuus, elämänilo ja aito toisista välittämisen ilmapiiri vetää heitä puoleensa kuin lämmin kotiliesi. Kun elämä alkaa tuntua tyhjältä, tarkoituksettomalta ja ahdistavalta, on aika lähteä muumiperhettä tapaamaan.

Kirjassa Muumilaakson marraskuu kerrotaan joistakin rannan laaksojen asukkaista, jotka etsiytyvät Muumilaaksoon lämmitelläkseen muumiperheen lämmössä. Sinne saapuu Vilijonkka, joka ei kirjassa taida olla äiti, mutta kylläkin kotirouva. Hän on kotirouva, jonka intohimona ovat kodin suursiivoukset. Pelkkä ajatus suursiivouksesta saa hänet vaipumaan hurmioon. Tai sai aina siihen asti, kunnes eräänä marraskuisena päivänä hän sai päähänsä pestä talonsa vinttikerroksen ikkunat ja oli siinä puuhassa vähällä pudota katolta. Kaamean hetken ajan Vilijonkka katsoo kuolemaa silmästä silmään. Sen jälkeen siivousriepu muistuttaa häntä elämän katoavaisuudesta eikä hän pysty enää tarttumaan siihen. Elämänsä tarkoituksen menettänyt, suursiivouksen traumatisoima Vilijonkka lähtee Muumilaaksoon. Hän kokee halveksunnansekaisia kauhunväristyksiä löytäessään pölykerroksia mamman piirongin päältä, mutta pölystä huolimatta  – tai ehkä juuri siksi – muumiperheen kodin ilmapiiri alkaa parantaa hänen pelästynyttä sydäntään.

Muumilaaksoon saapuu myös Ruttuvaari, joka on kamalan vanha ja kyllästynyt sukulaisiin. Ne ovat niitä, jotka tulevat sunnuntaisin, kyselevät kuinka hän voi ja alkavat sitten puhua jostakin muusta antamatta hänelle aikaa vastata. Sitten he palaavat taas koteihinsa pitämään läpi yön jatkuvia kemuja, niin kuin Ruttuvaari vakaasti uskoo. Ruttuvaari haluaa unohtaa perheet ja sukulaiset ja lähteä laaksoon, jossa hän on käynyt kerran kauan sitten ja jossa elämä maistui elämältä.

Ja sinne suuntaa myös Hemuli, jonka elämän uuvuttavana sisältönä on "uurastaa itsensä melkein hengiltä saadakseen muut ymmärtämään miten näiden pitäisi järjestää asiansa." Hemuli muistelee Muumilaaksoa, missä kaikki tuntui olevan yksinkertaista ja sujuvan kuin itsestään. Siellä hän sai joskus jopa kokea, millaiselta tuntui herätä aamuisin ja olla iloinen. Sinne on päästävä takaisin! Hemulin vanavedessä Muumilaaksoon tassuttelee myös pieni Tuhto, joka asuu Hemulin veneessä. Siinä, jonka Hemuli tervaa joka kevät uskotellen itselleen lähtevänsä purjehtimaan. Ja jonka hän sitten jälleen peittelee huolellisesti, kunnes taas tulee uusi kevät ja on aika tervata vene uudestaan.

Viimeisenä Muumilaaksoon hyppelee Mymmeli, joka tuntee perheen parhaiten. Hän tietää, ettei Muumilaakson elämä ole pelkkää auringonpaistetta eikä muumiperhe ole aina hyvällä tuulella. Totuus on, että  Pa-pa-pa-pa-pa-pa-pa-pa-paa-paa ja Ma-ma-ma-ma-ma-ma-ma-ma-maa-maa ja Muumipeikkokin ovat joskus äkäisiä ja todella kyllästyneitä toisiinsa. Onneksi keittiön takana on ruma jättömaa, hämärä kuusikko, jonne voi mennä päästelemään höyryjä. Mutta Tuhto ei halua luopua illuusiostaan. Mymmeli se vaan ei tiedä, että äidit eivät saa koskaan käyttäytyä huonosti. Niinpä niin.

Perillä heitä kaikkia odottaa yllätys: perhe on matkoilla ja talo tyhjä. Niinpä he yrittävät itse luoda taloon sen henkeä. "Koskaan en enää saa siivota mutta saanhan minä laittaa ruokaa. Vielä on toivoa!" huudahtaa Vilijonkka ja loihtii niukoista aineksista ja ruoantähteistä aterioita, jotka katetaan pöytään täsmällisesti juuri oikeaan aikaan. Mutta kodin sydän, Muumimamma, hän, joka on "pyöreä juuri sillä lailla kuin äitien kuuluu olla", on poissa, eikä laiha ja teräväkuonoinen Vilijonkka pysty korvaamaan mammaa kodin hengettärenä, vaikka hän kuinka hyörii ja häärää ja korot kopisten paukuttelee kattiloita. On mielenkiintoista, että muumiperheen erityisyys tulee voimakkaimmin esiin juuri silloin, kun he ovat poissa. Vasta silloin muut tuntuvat ymmärtävän, miten korvaamattomia he ovat, kaikkine kummallisuuksineenkin. Heidän jälkeensä on jäänyt aukko, jota kukaan muu ei näköjään pysty täyttämään.

Muumikirjoja lukiessani huomaan usein miettiväni, kenelle hahmoista Tove Jansson on ehkä antanut omia piirteitään. Joidenkin esikuvat saattavat löytyä hänen perheensä, sukulaisten ja ystävien joukosta. Tai kauempaakin... Sillä kirjailijat ovat keskuudessamme, ja he tarkkailevat meitä. Koskaan et voi tietää, milloin sinun sisimpäsi unelmat, pelot ja salaisimmat kaipaukset kirjoitetaan näkyviin, muutamalla sanalla, osaksi tarinaa.

Ja mikäs sen hienompaa, sillä juuri siitä elämää voi näköjään oppia.


(Lainaukset kirjasta Muumilaakson marraskuu (Sent i november), suom. Kaarina Helakisa)