Lumiukko teki sen taas!

Taas on takana yksi jouluaatto ja yksi Lumiukko. Kun tarinan luojan, Raymond Briggsin, matalalla, hiljaisella äänellä puhuma koruton intro ja maaginen musiikki alkavat kuulua televisiosta, on pakko keskeyttää viime tipan jouluvalmistelut ja pysäköidä puolituntiseksi television ääreen. Ja tirauttaa muutama kyynel. Lumiukko tekee sen joka vuosi.

Se teki sen kerran myös äiti-lapsipiirimme pikkujoulukerralla, johon muusikkoystäväni oli tullut  soittamaan ja kertomaan tämän jouluisen sadun. Kun Lumiukon tarina oli kuultu ja kyyneleet pyyhitty, pikkuväki palannut leikkimään ja äidit jakamaan kuulumisia, jäimme vielä hetkeksi juttelemaan ystäväni kanssa.

Puhuimme saduista ja niiden voimasta ja muistelimme tarinoita, jotka olivat meitä koskettaneet. Ystäväni kysyi, muistinko sadun onnellisesta prinssistä, jota myös joulun aikaan esitettiin televisiossa. Lumiukon ohella se oli hänelle satu, joka ei jättänyt silmiä kuiviksi. En tunnistanut tarinaa, mutta kiinnostukseni heräsi, varsinkin, kun kuulin, että sen oli kirjoittanut Oscar Wilde, mies, jonka ylle en satusedän manttelia olisi koskaan osannut kuvitella. 

Ajatus onnellisesta prinssistä ja hänen kohtalostaan ei jättänyt minua rauhaan. Niinpä käännyin kaikkitietävän Googlen puoleen ja aloin etsiä, mistä saisin tarinan käsiini. Ja sieltähän se löytyi: nettiantikvariaatista edulliseen hintaan. En epäröinyt hetkeäkään, vaan näpäytin tilauksen menemään.

Jo muutaman päivän kuluttua posti toi kirjan. Avasin paketin, ja siinä se oli: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita. Kirjoittanut Oscar Wilde vuonna 1888 ja julkaistu suomeksi – vasta vuonna 2007, kirjan suomentajan, Jaana Kaparin, ehdotuksesta. 

Voi millainen maailma näiden satujen kautta avautuikaan! Kaupungit, joissa rikkaat nauttivat elämän hyvyyksistä ja köyhät palelevat kylmissä vinttihuoneissaan ja nukkuvat siltojen alla toisiaan lämmittäen. Roolit on tarkkaan jaettu: on ne, jotka omassa hyvinvointikuplassaan ovat sokeita niiden hädälle, jotka ovat jääneet sen ulkopuolelle. Mutta Oscar Wilde näkee. Ja hän laittaa patsaat ja linnut ja kukat puhumaan niiden puolesta, joilta ääni on viety.

Vanhan testamentin profeetan tavoin Wilde ravistelee lukijaansa. Hän paljastaa kovasydämisyyden ja ylpeyden. Vallanpitäjät ja valtaa havittelevat ovat hänen kepeältä kuulostavan mutta kipeästi kohteeseensa osuvan sanallisen miekkailunsa kohteina. Ironian ja sarkasmin kautta hän sivaltaa niitä, jotka oman pinnallisen elämänsä pönkittämiseksi käyttävät hyväkseen toisia, ajatellen vain omaa etuaan. Hän on pienen ja heikon puolella. 

Mutta voimakkain viesti, joka saduista välittyy, on sanoma kauniista sydämestä, joka on valmis uhraamaan itsensä toisten puolesta. Ja miten niin usein ne, joiden puolesta uhraukset tehdään, ovat täysin sokeita sille mitä on tapahtumassa. "Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä nähkö" – niin surullista ja niin totta. 

Tarvitaan satuja ja tarinoita, jotka auttavat meitä näkemään sen mitä emme muuten näkisi, kuulemaan sen mitä muuten emme kuulisi ja tuntemaan sen mitä tuntemasta olemme kovettaneet sydämemme jo kauan sitten. Oscar Wilde kirjoitti satunsa kahden pienen poikansa innoittamana ja heitä varten. Mutta satu puhuu aina myös aikuiselle lukijalle ja voi koskettaa häntä hämmentävällä tavalla. Wilden satujen voima on niiden kauneudessa, toteaa Jaana Kapari. Suomentajan jälkisanoissa hän kertoo "itkeneensä tarinat joka käsittelykerralla uudestaan". Tietämättä itsekään, mitä hän oikein itki, hän itki syvältä kumpuavaa "satuitkua", puhdasta, puhdistavaa itkua. 

Samaa itkua taisin itkeä minäkin, kun taas tänä jouluna pysähdyin katsomaan Lumiukkoa. Se on hyvää itkua, joka pesee sydämemme silmät ja auttaa meitä ainakin pienen hetken ajan näkemään ja ymmärtämään sen mikä oikeasti on totta ja tärkeää. Kunnes sitten taas jatkamme matkaa samentunein katsein ja sammunein sydämin. 

Mutta niin ei tarvitse olla, sillä onneksi on sadut! Vaikka joulukin on taas kohta ohi ja sen myötä myös Lumiukko, joka tulee televisiosta vain kerran vuodessa, eihän silti unohdeta satujen ja tarinoiden vahvaa voimaa. Niitä on lupa lukea, kuunnella ja katsella ihan ilman ikärajoja ja ympäri vuoden. 

Kirjahullu lähtee autiolle saarelle

”Mitkä kolme asiaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?” 

Siinä se taas tuli, eräässä iloisessa illanvietossa. Tuo petollisen yksinkertaiselta tuntuva kysymys, joka usein heitetään ilmoille kepeänä jäänmurtajana uusiin ihmisiin tutustuttaessa.

Kaltaisessani INTJ- persoonallisuustyypissä ja enneagrammin numero viitosessa tällaisen kysymyksen esittäminen aloittaa aina armottoman pohdinnan. Tiedän, että kysymys on leikkimielinen, mutta en voi mitään sille, että suhtaudun siihen vakavasti ja alan tosissani miettiä, mitä oikeasti tarvitsisin, että pysyisin hengissä autiolla saarella. 

Mutta ensin olisi tiedettävä, miten pitkään saarella pitäisi pystyä pysymään hengissä. Miten on mahdollista, että noin tärkeä yksityiskohta jätetään kysymyksessä kokonaan määrittelemättä? Entä olisinko siellä yksin vai jonkun kanssa? Ja missä ja minkälaisessa ilmastossa saari sijaitsee? Itse asiassa koko kysymys on oikeastaan täysin absurdi, sillä harvemmin autiolle saarelle lähdetään tarkoituksella, yleensä sinne haaksirikkoudutaan eikä silloin pystytä miettimään, mitä haluaisi ottaa mukaansa. 

Pohdittuani kaikkea tätä ja todettuani, että en tiedä mitä tarvitsisin ja että todennäköisesti en kuitenkaan osaisi käyttää tarvikkeita, joita hengissä pysyminen edellyttäisi – eli tuskin pysyisin hengissä kovinkaan pitkään –, vasta sitten pystyn päästämään vapaalle. Avaan viitostyypin nelossiipeni ja annan mielikuvitukseni lentää.  

Kovin pitkälle se ei pääse, sillä se laskeutuu kirjahyllyyn. Alan miettiä, mitä kirjoja ottaisin mukaan autiolle saarelle. Ja siinä sitä pohdittavaa riittääkin. 

Olen kirjahullu, ja sen voi nähdä kirjahyllystäni. Olen kertonut siitä, miten kirjat toisaalta tuovat minulle turvallisuutta ja miten ne toisaalta ovat mahdollisuus seikkailuihin, joihin pääsee yksinkertaisesti ottamalla kirjan käteensä ja alkamalla lukea. Turvallisiin seikkailuihin omassa nojatuolissa.  

Mutta nyt oltaisiin menossa autiolle saarelle, kauas omasta, turvallisesta nojatuolista. Mitä kirjoja sinne ottaisin? Ensimmäiseksi pakkaisin mukaan tietysti Raamatun. "Tietysti" siksi, että se on kirja, joka on vielä paljon enemmän kuin vain kirja. Se on ruokaa. Ja siksi tuskin kovin pitkään miettisin, minkä käännöksen ottaisin. Ihan mikä käännös vaan luultavasti maistuisi yksinäisyydessä autiolla saarella.

Mutta mitä ne muut kirjat olisivat? Samassa tajuan, kuinka hyödyllinen tuo seuraleikin kysymys oli. Todellakin, mitkä kolme kirjaa hyllystäni ovat sellaisia, jotka haluaisin lukea yhä uudelleen ja uudelleen? Mitkä ovat ne kirjat, joista olen saanut kerta toisensa jälkeen rohkaisua, haastetta, opetusta, rouhetta ajattelulle, ilmaa mielikuvitukselle ja nautintoa taitavan kirjoittajan kanssa seurustelusta kirjan sivujen kautta? Ne, jotka ovat jättäneet minuun jäljen; jäljen, jonka haluaisin edelleen vain vahvistuvan ja painuvan syvemmälle minussa.  

Hyllyssäni on kirjoja, joita en ole koskaan lukenut. Siellä on kirjoja, jotka olen lukenut mutta joiden sisällön olen autuaasti unohtanut. Ja sitten siellä on niitä kirjoja, jotka ovat tehneet minuun niin vahvan vaikutuksen, että se väreilee vieläkin mielessäni, vaikka en pystykään täsmällisesti muistamaan, mitä kirjassa oli. Nämä kirjat kutsuvat minua hyllystäni. Ja ne ovat niitä, jotka todennäköisesti ottaisin mukaani myös autiolle saarelle.  

Ainoa ongelma on se, että noita kirjoja on paljon enemmän kuin kolme. Saisinkohan ottaa mukaani muuttolaatikollisen? Tai kaksi? Miksi ei koko hyllyllistä? 

Havahdun siihen, että sillä välin kun minä edelleen pohdin ja pyörittelen kysymystä mielessäni, muut ovat jo hyväntuulisina siirtyneet alkulämmittelystä illan seuraavaan osioon. Äh, äkkiä nyt: "Mitkä kolme asiaa…?"  No sanotaan vaikka, että ensiksikin Raamattu; toiseksi paljon, paljon paperia ja kyniä – sovitaanko, että ne ovat yksi kokonaisuus ja yhdessä vasta se toinen asia – omien ajatusten muistiin merkitsemistä varten. Ehkäpä aution saaren yksinäisessä helteessä ajatuksista kypsyisi jopa jotakin julkaisukelpoista. Vaikkapa Auringon noususta auringon laskuun – Ajatuksia autiolta saarelta. Omakustanteena, pakolliseksi aarteeksi jälkipolven kirjahyllyihin. Ja kolmanneksi…. Voi ei, taas se alkaa, aivan mahdoton tehtävä!

Mutta tulipahan ainakin taas todistettua perinteisen kirjan vahvuus. Sillä mikä muu väline toimisi autiolla saarella vielä senkin jälkeen, kun kaikki aurinkovoimalla latautuvat akutkin olisivat menettäneet voimansa?