Sound of Music ja tie naisen sydämeen

Siirryimme vuoteen 2021 katselemalla uudenvuodenyönä Sound of Musicin. Mieheni muisteli hämärästi nähneensä sen lähes viisikymmentä vuotta sitten, opettajan pakottamana keskikoulun musiikkitunnilla. Hänellä ei ollut elokuvasta minkäänlaista muistikuvaa.

 

Kun sitten liki kaksi- ja puolituntinen väliaikoineen kaikkineen oli ohi, hän sanoi hiukan hämmästyneenä: ”Tämähän oli ihan hyvä elokuva.” 

 

No todellakin oli. Yksi maailman kuuluisimmista elokuvista, jota jatkuvasti siteerataan ja myös parodioidaan ja jonka monet laulut elävät ikivihreinä edelleen.1970-luvun alun suomalaisen oppikoulun musiikinopettajalle tämä 1965 valmistunut musikaalielokuva oli vielä uusinta uutta ja tuli varmasti kuin taivaan lahjana antamaan uutta virtaa ja inspiraatiota musiikin opetukseen. (Ainakin opettajalle, siis.) 

 

Ennen uudenvuodenyön elokuvasessiotamme olin nähnyt Sound of Musicin muutaman kerran. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi siihen, millainen voima on siinä kun mies aukaisee suunsa lauluun. Jos tie miehen sydämeen käy ruoan kautta, niin tie naisen sydämeen näyttäisi kulkevan sen kautta, että hän kuulee miehen laulavan. 

 

Munkkiniemen Kreivi lauloi aikoinaan lemmitylleen rakkaudentunnustuksensa turhia kiertelemättä ja sai näin kauniin Katariinansa sinisilmät kainosti räpsyttelemään. Mutta nykynaisesta tällainen täsmäohjuksen kaltainen serenadi saattaa tuntua liian imelältä ja tarkoitushakuiselta. Meistä koskettavampaa on se, miten esimerkiksi Aidosti outoa -elokuvassa Will Ferrell valloittaa Maggie Gyllenhaalin sydämen rämpyttämällä kömpelösti kitaraa ja laulamalla hellyttävän aidosti: When I was a young boy my mama said to me. Tai kun Sound of Musicin rautakangen niellyt kapteeni von Trapp tarttuu kitaraansa ja laulaa Edelweissin. Silloin Maria on myyty. (Ja toimiihan homma tietysti toisinkin päin. Meillä on tuoreessa muistissa Jackson Mainen hurmio, kun hän kuulee Allyn laulavan elokuvassa A Star is Born.)

 

No mitä uutta tuossa nyt on? Ollaanhan se nähty miljoonat kerrat keikkalavoilla. Money for nothing and chicks for free, näin kommentoi kodinkonekaupan myyjä muusikoita ja heidän elämäänsä Dire Straitsin samannimisessä kappaleessa. Rahaa tyhjästä ja vielä mimmit kaupan päälle. Sitäkö se on, muusikoiden elämä? 

Tuskinpa vaan. Menemättä nyt ollenkaan niihin tuhansiin harjoitustunteihin ja muuhun vaivannäköön ja uhrauksiin, joita esiintyvän taiteilijan elämässä on, niin jo pelkästään se, että uskaltaa avata suunsa ja laulaa, vaatii rohkeutta. Kaikkihan me  tiedämme ne kiusalliset hetket, kun pitäisi laulaa yhdessä ja miten harvan suu silloin aukeaa lauluun. Entäpä kun joku sitten tekee sen yksin ja julkisesti: laulaa ääneen omalla äänellään tietoisena siitä, että häntä ihan oikeasti kuunnellaan, juuri siinä ja juuri nyt – sen täytyy olla kuin avosydänleikkaus! Silloin kaikki on avointa ja paljastettua toisten edessä. Tämä on tullut niin moneen kertaan todistettua Vain elämää -pöydänkin ympärillä. Fiilis tuskin on ollenkaan se, että rahaa tyhjästä ja mimmit kaupan päälle. Pelissä on tosi paljon. Vaaditaan rutosti rohkeutta.

 

Mutta onneksi musiikilla on voima kutsua tuo rohkeus esiin. Sillä musiikki ei suostu pysymään piilossa. Se haluaa tulla esiin sydänten kätköistä ja tehdä taikojaan toisissa sydämissä. 

Sydämestä toiseen sydämeen, sellainen on laulun matkareitti. Enkä usko, että sen matka pysähtyy ennen kuin tämä pallo joskus lakkaa pyörimästä. Jos pysähtyy sittenkään. Hyvää matkaa! Ja tulethan taas minunkin luona käymään.