Kumman ottaisit?

Jo aika monta joulua eläneenä olen huomannut, että jokainen joulu on kuin kilometripylväs, jonka kohdalla vertaan elämäni jouluja ja pohdin, millä tavalla tämä joulu erosi edellisestä ja mikä ehkä ensi jouluna on eri tavalla kuin nyt. Vuoden lopun lähestyminen tarjoaa muutenkin mahdollisuuden ainutlaatuiseen näköalapaikkaan. Joulukuun viimeisinä päivinä pysähdymme usein hetkeksi katsomaan elämäämme sen molempiin suuntiin: miettimään, mistä olemme tähän hetkeen tulleet ja mihin olemme menossa. Elämän erilaiset vaiheet ja tapahtumat kulkevat sielumme silmien editse, toiset kirkkaina, toiset tummempina muistoina. Joidenkin eteen tulevaisuus piirtyy valoisana ja toiveikkaana, toisille taas synkkänä ja uhkaavana. 

Täydellistä onnea tuskin kukaan elämältään odottaa, mutta jokainen haluaisi varmasti uskaltaa kurkottaa edes pientä onnen murusta kohti. Mutta mikä elämässä loppujen lopuksi on tärkeintä?

Näitä miettiessäni muistin erään kolumnitekstini kohta kymmenen vuoden takaa, joka tarjoaa yhden näkökulman ja vastauksen tähän kysymykseen. Se tekee sen kysymällä meiltä: Kumman ottaisit?

Esitin eräänä päivänä miehelleni kysymyksen, jota olin pyöritellyt omassa mielessäni, ihan vaan ajatuksia herättämässä: Jos saisit valita seuraavista kahdesta vaihtoehdosta, kumman ottaisit? Ottaisitko täydellisen elämän, jossa saat kaiken mistä ikinä olet haaveillut - täydellisen terveyden, täydellisen uran, täydellisen puolison, täydelliset lapset, unelmiesi kodin unelmapaikalla, mahdollisuuden hankkia kaikkea mitä haluat ja koska haluat, viettää lomasi missä ikinä haluat ja miten haluat, ihanat lapsenlapset, onnellisen vanhuuden, pitkän iän ja kivuttoman kuoleman - mutta sitten raukeat tyhjiin, ja on kuin sinua ei olisi koskaan ollutkaan.

Vai valitsetko elämän, jossa on vaikeuksia, koettelemuksia, pettymyksiä, menetyksiä, täyttymättömiä toiveita, rahapulaa, sairautta, surua, epäonnistumista ja lopulta ehkä kivuliaskin kuolema, mutta jonka jälkeen saat Raamatun lupauksen mukaan iloita ja riemuita ikuisesti uudeksi luodussa maassa ja olla aina Herran ja rakkaittesi kanssa?

Niin, kumman ottaisit? Meidän ei tarvinnut kovin kauaa miettiä, kun jo osasimme tehdä valintamme. Ensimmäinen vaihtoehto kuulostaa kyllä hetken houkuttelevalta, mutta lopulta vaakakupissa painaa kuitenkin enemmän se mikä kestää kauemmin, ikuisesti. Mitä iloa olisi sadankaan vuoden täydellisen onnellisesta elämästä, joka raukeaisi kuitenkin tyhjiin? Täydellinen onni menettäisi merkityksensä, jos sen kokenut ihminen häviäisi lopulta olemattomiin.

Ihmiseen on sisäänrakennettuna tietoisuus siitä, että hän on ikuisuusolento, että hän ei häviä olemattomiin kuolemankaan jälkeen. Jotenkin vain tiedämme, että jatkamme olemassaoloamme senkin jälkeen, kun olemme vetäneet viimeisen hengenvetomme tässä ruumiissa. Kun uskomme näin, silloin merkityksellisemmäksi kuin se mitä meille näiden muutaman kymmenen vuoden aikana tämän maanpäällisen elämän aikana tapahtuu, nousee se, missä ja millaisina vietämme ikuisuutemme.

Merkitykselliseksi nousee myös se, miten reagoimme asioihin, joita meille tapahtuu tämän elämän aikana. Ihmiselle voi tapahtua vaikka kuinka hirveitä asioita, mutta hänen elämänsä tuoksun ja maun ratkaisee se, mitä ne saavat hänessä aikaan. Tuleeko hän katkeraksi ja kyyniseksi ja toivottomaksi vai nouseeko hänessä esiin kestävyys ja lempeys ja luottamus siihen, että vaikka nyt on pimeää, senkin keskellä voi nähdä valonsäteitä. Säteitä siitä maailmasta, joka täynnä huikaisevaa valoa odottaa meitä tämän ajan tuolla puolen.

Hollantilainen Corrie ten Boom vietiin toisen mailmansodan aikana perheineen vangiksi natsien keskitysleirille, koska he olivat auttaneet juutalaisia. Isä ja sisar kuolivat natsien käsissä, Corrie selvisi hengissä keskitysleirin kauhujen läpi. Hän oli nainen, joka reagoi kokemiinsa kärsimyksiin ja vääryyteen valamalla toivoa ja rohkeutta ympärilleen ja antamalla lopulta anteeksi pahantekijöilleen. Hän lainaa kirjansa Jumalan kulkuri esipuheessa tuntemattoman tekijän ajatelmaa elämästä:

"Elämäni on kuin kudos Jumalan ja minun väillä. Minä en valitse värejä. Hän työskentelee rauhallisesti; usein Hän käyttää surun lankoja, ja minä unohdan järjettömässä ylpeydessäni, että Hän näkee oikean puolen ja minä nurjan. Vasta sitten kun kangaspuut ovat vaienneet ja sukkula on lakannut lentämästä, Jumala levittää kankaan ja selittää miksi. Taitavan Kutojan kädessä ovat tummat langat yhtä tarpeellisia kuin kullan ja hopean väriset mallissa, jonka Hän on suunnitellut. "

Elämäsi langat saattavat näyttää olevan solmussa, ja ehkä ihmettelet, miksi jotakin kauniin väristä lankaa käytettiin vain niin pieneen alueeseen, ja sitten se jo katkaistiin. Mutta voit olla varma siitä, että jonkain päivänä saat nähdä elämäsi kankaan oikealta puolelta ja sen täydellisen kuvan, joka siihen on kudottu. Ja silloin ymmärrät, miksi.

Ja ehkä vähän naurahdatkin sille, että sinun joskus piti miettiä, kumman ottaisit.