Kirjahullun kirjahylly Osa 2

Jos joku luuli, että kirjahulluuteni tuli paljastettua kaikessa laajuudessaan aikaisemmassa samasta teemasta kirjoittamassani postauksessa, hän on väärässä. Sillä kirjahullulla ei ole vain tavallista kirjahyllyä, hänellä on myös aivan erillinen kirjahylly pelkkiä päivähartauskirjojaan varten.

Tämä on osoittautunut tarpeelliseksi siitä yksinkertaisesta syystä, että myös hartauskirjoja on kirjahullulle kertynyt niin paljon, että ne eivät enää mahdu tavalliseen hyllyyn. Toinen hyvä syy pitää nämä kirjat erillään muista kirjoista on se, että omasta hyllyköstään ne löytyvät helposti ja nopeasti.

Kun remontin yhteydessä kotimme ruokailunurkkaukseen jäi pitkä tyhjä seinä, kirjahullun aivoissa syntyi suunnitelma. Niinpä seinä ei ehtinyt olla tyhjänä kauaakaan, kun hän jo kiikutti siihen hyllykön ja sijoitti sinne hartauskirjallisuutensa. Aamukahvilla istuessaan hän voi nyt vain ojentaa kätensä ja poimia sieltä kirjan luettavaksi.

Kerran kirjahullu laski, montako hartauskirjaa hänellä oli hyllyssään. Hän totesi niitä olevan sen verran, että ne todennäköisesti riittäisivät hänen loppuelämäkseen, mikäli hän suostuisi annostelemaan lukemistaan ohjeiden mukaan ja lukisi vain yhden tekstin päivässä ja yhden kirjan vuodessa. Mutta tämä tieto ei suinkaan ole estänyt häntä hankkimasta yhä vain lisää hartauskirjoja. Sillä pitäähän valinnanvaraa olla. Ja kaiken varalta kirjoja pitää olla runsaasti. Eihän sitä tiedä, jos vaikka sattuisi ylittämään sadan vuoden rajapyykin, niin kuin yhä useammalle suomalaiselle nykyään käy.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Kirjahullu ei nimittäin tyydy enää lukemaan vain yhtä hartauskirjaa päivässä. Ei, hän lukee kolmea. Tai oikeastaan neljää, jos lasketaan mukaan se hartauskirja, jota hän lukee kesämökillä ollessaan, hartauskirjahyllynsä etäpisteessä.

Ensimmäistä kirjaa hän lukee aina aamuisen raamatunlukuhetkensä yhteydessä. Tällä kertaa vuorossa oleva kirja on hartauskirjojen klassikko, kohta jo sadan vuoden ajan kristittyjen käsissä ympäri maailmaa kulunut teos. Kirjan takakannen mukaan se on uskon, toivon ja ajattoman viisauden antologia, eikä kirjahullusta ole painetun sanan epäilijäksi.  Joskus hän tosin hiukan ihmettelee tätä luonnehdintaa, koska hänen mielestään tekstit keskittyvät lähinnä elämän varjopuolissa ja koettelemuksissa kamppailemiseen. Mutta koska hän ei ole niitä ihmisiä, jotka jättävät jotakin kesken kerran homman aloitettuaan, hän aikoo urhoollisesti kahlata kirjan läpi joulukuun viimeiseen päivään mennessä.

Ensimmäisen hartaushetkensä jälkeen kirjahullu kokee kuitenkin tarvitsevansa hiukan piristystä ja valoisampia näkymiä. Niinpä hän tarttuu toiseen kirjaan, jonka esittely kertoo sen tekstien johdattavan lukijan hiljentymään, miettimään ja keräämään voimia. Tämä kirja on syntynyt katolisen luostarin rauhassa, missä kirjoittajalla on ollut aikaa tehdä juuri sitä: hiljentyä ja miettiä. Ja se näkyy teksteistä, jotka ovat täynnä syvämietteistä pohdintaa ja yllättäviä, uusia näkökulmia, jotka eivät välttämättä aivan yhden aamukahvikupillisen aikana vielä avaudu. Mutta kaiken alla lepää syvä rauha ja rohkaiseva pohjavire, jonka varassa kirjahullun on hyvä aloittaa päivänsä.

Ja sitten vielä se viimeinen tunnustus. Kirjahullun hulluus on nyt ehkä saavuttanut huippunsa, sillä hänellä on oma hartauskirja myös niitä hetkiä varten, jotka hän viettää lukittujen ovien takana. Kyllä vaan, juuri siinä paikassa, jota nyt ajattelet: vessassa. Tätä kirjaa hän ei tyydy lukemaan vain kerran päivässä, vaan aina kun tilaisuus hiukan pidemmän istunnon viettämiseen tarjoutuu, hän lukee tekstin. Tämän kirjan kirjoittajalla on taito tarkkailla elämää ja ilmaista asioita niin terävästi ja samalla niin lempeän humoristisesti ja itseironisesti, että kirjahullu ei voi kuin vuoroin itkeä ja nauraa tunnistaessaan itsensä kirjan sivuilla. Onneksi kyseisessä paikassa riittää paperia kyyneltenkin kuivaamiseen.

Näitä rivejä lukiessani mieleeni tuli, että yksi hulluuden merkki on kuulemma se, että puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Mutta sallittakoon se kirjahullulle. Ehkä hän on onnellisimmillaan saadessaan elää oman elämänsä tarinan päähenkilönä.

Se ainoa oikea

Onko sinunkin keitiössäsi sellainen? Se veitsi, johon tartut aina kun alat tehdä jotakin? Se jolla viipaloit tomaatin ja kurkun, kuutioit perunat ja porkkanat, kuorit ja pilkot sipulin, teet viillot appelsiiniin ja yleensä myös leikkaat leivän. Leipäveitsikin sinulla tietysti on, mutta miksi etsiä sitä, koska sinulla on jo esillä se ainoa oikea, jolla kaikki sujuu parhaiten.

En oikein enää muista, mistä tuo veitsi on kotiimme tullut, mutta todennäköisesti se on kulkeutunut meidän jomman kumman lapsuudenkodista. Veitsestä huomaa, että sitä on käytetty ahkerasti, sillä sen puinen kahva on miellyttävän sileä ja käteen sopiva. Joku on aikanaan ollut veitseen niin ihastunut, että on tainnut käyttää sitä työkaluna muussakin kuin ruoanlaitossa, sillä terän päästä on katkennut pala pois.

Tämä veitsi aiheutti hiljattain keittiössäni hämmentävän tilanteen. Vapaapäivän rennossa tunnelmassa olin valmistautumassa ruoanlaittoon, ja käteni oli jo valmis poimimaan pöydältä tuon tutun työkalun ja ryhtymään hommiin. Yleensä veitsi lojuu jossakin jääkaapin, lieden ja tiskipöydän muodostamassa kolmiossa ja sen voi melkeinpä sokkona hamuilla käteensä samalla kun etsii ruoka-aineita jääkaapista. Mutta nyt sitä ei näkynyt missään.

Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä en vain tyynesti valinnut vaihtoehtoja täynnä olevasta veitsilaatikostani jotakin toista veistä? Mutta tuossa hetkessä se ei tullut mieleenikään. Olin kuin kädetön ilman sitä ainoaa oikeaa. Hetken lamaantumisen jälkeen seurasi puolen tunnin epätoivoinen etsintäsessio. Missä tuo onneton veitsi piileskeli?

Ajatuksissani yritin jäljittää kaikkien perheenjäsenten kulkureittejä, tapoja ja ajatusratoja. En ollut ainoa, jolle tuo veitsi oli se ainoa oikea. Aika usein se oli löytynyt jääkaapista, voiveitsen paikalta voirasiasta, mutta tällä kertaa en päässyt niin helpolla. En kuitenkaan luovuttanut. Ehkä joku oli käyttänyt veistä jossakin muualla kuin keittiössä ja unohtanut sen sitten sinne. Siispä etsimään!

Koluttuani koko kodin (mukaanlukien perheen miesväen käyttämän vessan, mikä kuvaa jo epätoivoni määrää) löysin eksyneen lampaan tiskipöydältä, värjöttelemässä tiskiin menevän vuoan alla. Haa! Nappasin sen ja aloin voitonriemuisesti kuoria, pilkkoa ja viipaloida. Saisimme tänään siis sittenkin ruokaa!

Ja koko tämän ajan keittiössä odotti toinen veitsi, melkein samanlainen kuin se ainoa oikea. Härnäävästi samannäköinen. Olin joskus ostanut sen kirpputorilta iki- ihastuneena löytööni. Tämähän oli kuin johdatusta! Jos sille ainoalle oikealle joskus tapahtuisi jotakin, meillä olisi varalla toinen samanlainen.

Paitsi että se ei ollut samanlainen. Huijaus paljastui heti ensimmäisessä käytössä. Veitsen kahva oli paksumpi ja tuntui käteen aivan erilaiselta, ja veitsellä leikatut kurkunviipaleet vinoja ja repaleisia. Karvain mielin olenkin alkanut aavistella, että meidän veitsemme on todennäköisesti jokin laadukas vanha klassikko ja tämä huijari sen surkea piraattiversio. Epäilyni vahvistui, kun äsken tavailin veitsen terästä löytyvää tekstiä: Taiwan.

Tämä tarina on tosi, ja siitä voi varmasti oppia jotakin.

Niin kuin sen, että vaikka sitä ainoaa oikeaa ei mikään voikaan korvata, ei silti kannattaisi kangistua liikaa kaavoihinsa.

Ja sen, että sellaista mikä ei vaan toimi, ei kannata loputtomiin säilytellä -  senhän voi viedä kirppikselle!