Huvila ja huussi

Huvila ja huussi, siinä viimeisten kuukausien elinpiirini. Yhden käden sormilla laskettavia poikkeuksia lukuunottamatta olemme viettäneet noissa maisemissa kaikki viikonloppumme toukokuun alkupuolelta lähtien. Huvilassa on asuttu, huussia on käytetty ja samaan aikaan rakennettu uutterasti uutta huvilaa nousevan sukupolven käyttöön.

Suomalaiselle kesämökki on paikka, jossa hän vaihtaa vapaalle. Siirtyminen kaupungin ja sivistyksen ulkopuolelle kuorii hänestä esiin sen joka hän aidoimmillaan on. Mökillä ei tarvitse yrittääkään olla tyylikäs eikä fiksu. Siellä suomalainen voi olla ilman paitaa ja pitää aamusta iltaan samoja reikäisiä verkkareita, jotka kaupungissa olisivat jo kauan sitten lentäneet roskiin. Omasta saunastaan hän voi kainostelematta pulahtaa uimaan ilkialastomana, vaikka laiturin läheisyydessä kaartelisi kuinka monta vierasta venettä tahansa. Oma häpeänsä, jos tulevat niin lähelle. Ja jos joku ei vielä tähän mennessä ole alastonta ihmistä nähnyt, niin nytpä näkee.

Vapaalla oleminen ei mökkisuomalaiselle kuitenkaan tarkoita joutilaana olemista. Monien mieleen ja muistoihin kesämökki piirtyykin kaikkena muuna kuin "huvilana": työsiirtola on sana jolla suomalainen kesänviettopaikkaansa nimittää. Mutta hänen äänessään voi erottaa hellyyttä. Kuulee selvästi, että suomalainen ei hevillä luopuisi työsiirtolastaan. Sillä missäpä muualla hän pystyisi niin tehokkaasti unohtamaan työelämän oravanpyörän ja sivistyneen kaupunkielämän konstikkaat koukerot. Aidoimmilla, vaatimattomimmin varustetuilla mökeillä jo jokapäiväiset arjen askareet vedenkantamisineen, ruokatarpeiden hankkimisineen ja saunanlämmityksineen riittävät täyttämään niin isännän kuin emännänkin päivät. Ja jos mökin ympärillä on metsää, aina välillä pitää puustoa harventaa ja tehdä polttopuita. Siinä riittää kaatamista, karsimista, pilkkomista, katkomista, kantamista, pinoamista, kuorihakkeen talteenottamista - kunnes lopulta koittaa kaiken täyttymys, kun itse kaadettu, itse pilkottu, itse pinottu ja itse kannettu halko syttyy rätisten saunanpesässä tai takassa.

Jos näiltä puuhilta vielä jää aikaa ja voimia, voi mökillä aloittaa remontin tai uudisrakennusprojektin. Tai sitten voi kutsua televisio-ohjelman tekemään sen puolestaan. Huvila ja huussi on ohjelma, jonka jaksoja seuraan silloin tällöin netistä. Kussakin jaksossa jonkun onnekkaan suomalaisen kesämökki tai sen pihapiiri saa uuden ilmeen, kun osaavat ammattilaiset apujoukkoineen kutsutaan paikalle. Siinä ei työtunteja eikä rahaa säästellä, ja hienojahan lopputulokset ovat. Vaikka joskus hiukan liian ennalta-arvattavia. Kun on nähnyt yhden Anitan tai Mikon tekemän sisustuksen, voi melkein arvata, millainen tulee olemaan seuraava. Itseäni askarruttaa myös se, miten on mahdollista, että melkein jokaisen mökin vintiltä tai romahtamaisillaan olevasta vajasta löytyy aina jokin arvokas arkku tai pöytä? Missä ne piileskelevät meidän huvilallamme?

Tuhkimosta prinsessaksi -muuttumisleikki viehättää aina, ja miksipä se ei toimisi myös kesämökkien ollessa kyseessä. On myös hienoa nähdä taitavia kirvesmiehiä ja puutarhureita ja muita ammattilaisia työssään, ja toivottavasti näille aloille hakeutuu tämänkin ohjelmasarjan innostamana paljon uusia ihmisiä.

Mutta jokin ohjelmassa kuitenkin tökkii. Jokin siinä ei tunnu istuvan kuvaan suomalaisesta ja hänen kesämökistään. Muuttumaan valittujen mökkien omistajat näyttävät joskus kuin koloistaan valoon raahatuilta mörrimöykyiltä, jotka hymyilevät hämillisesti yrittäessään pysyä yltiöpositiivisten ja joskus suorastaan tekoreippaiden ammattilaisten vauhdissa mukana. Muutoksen paljastuttua kuuluu asiaan huudahdella yllättyneesti ja huokailla ihastuneesti, ja kuuliaisesti mökkiläiset niin tekevätkin. Mutta ihan aina eivät huudahdukset ja huokailut kuulosta täysin aidoilta. Jotkut mörrimöykyistä näyttävät siltä kuin olisivat mieluummin jatkaneet puuhailuaan omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. Ja ehkä aikanaan uudistaneet tuhkimonsa omalla tavallaan ja omassa tahdisssaan.

Tai sitten eivät. Saattaakin olla, että ammattilaisten poistuttua jotkut mökkiläiset kaikessa hiljaisuudessa palauttavat kaiken ennalleen. Sillä suomalainen on onnellisimmillaan juuri siinä omassa konstailemattomassa työsiirtolassaan. Siellä hän on oma herransa, risoissa verkkareissaan ja ilman paitaa.