Kahvia ja salmiakkia? Kyllä kiitos, mutta kuinka kauan?

Ennen vanhaan sattui ja tapahtui; nykyään ei tapahdu mitään, mutta joka paikkaan sattuu kyllä. 
Joka paikkaan koskee, ja se mihin ei koske, ei toimi.
Tekee kolmea asiaa yhtä aikaa, mutta unohtaa, mitä ne kaksi muuta olivatkaan.
Kirjoittaa muistilappuja, mutta unohtaa, mihin ne on laittanut. Kun löytää etsimänsä tavaran, on jo unohtanut, miksi se piti löytää.
Kuorsaaminen on tapa osoittaa vieruskaverille, että on elossa.
Kahdesti yössä tarkoittaa vessakäyntejä.

Muistan ajan, kun kuuntelin tällaisia vanhenemiseen liittyviä humoristisia lausahduksia hiukan sekavin tuntein. Vähän naurattikin, mutta enimmäkseen tunsin kuitenkin olevani kuin yksi lapsistamme, joka pienenä poikana katseli isänsä ja isoveljensä kanssa Poliisiopisto -elokuvaa. Nauroi kun toisetkin nauroivat, mutta ei oikeastaan tiennyt, mille nauroi.

Olen ollut mukana samankaltaisissa tilanteissa, kun seniorit ovat tulleet koolle ja hykerrelleet teräville lohkaisuille vanhenemisesta ja vaihtaneet tietäväisiä katseita toistensa kanssa. Noissa hetkissä olen tuntenut itseni pieneksi tytöksi, tietämättömäksi ja  kokemattomaksi viisaiden vanhusten seurassa. He olivat sisällä jossakin, mistä minä olin ulkopuolella. Täysin outside looking in.

Mutta nyt se on tapahtunut: ovi on raottunut, ja ainakin toinen jalkani on jo sisällä. Tarvittiin vain muutama vuosi lisää, ja nyt minäkin olen saanut jo maistiaisia siitä, mistä senioripiireissä puhutaan ja mille nauretaan.

Jos olen ihan rehellinen, niin ei kyllä naurata yhtään. Ehkä nauru maittaa paremmin sitten joskus, kun ajan myötä pystyy näkemään itsensä ja itsessä tapahtuneet muutokset etäämmältä, armollisemmin. Olin hiljattain terveystarkastuksessa, jossa minulle kävi juuri niin kuin eräässä vanhuusvitsissä, että lääkäri kysyy, mitä hyvää syö ja juo ja mitä hauskaa harrastaa, ja sen jälkeen kieltää ne samassa järjestyksessä. Ei ollut yhtään kivaa saada kuulla, että kahden ykkösherkkuni, juuston ja salmiakin syöntiä on radikaalisti vähennettävä, muuten verenpaine huitelee taivaissa. Miten tulen toimeen ilman salmiakkia, jonka olen tähän asti uskonut olevan aivotoimintani edellytys? Miten suhtaudun uutiseen, että se voikin olla aivotoimintani loppu? Ja jos vielä kahvi lisätään kiellettyjen aineideni listalle, se merkitsee sitä, että tämän blogin tulevaisuus on uhattuna. Kätkeytyyhän sen sielu ja inspiraation lähde näiden kahden aineen yhdistelmään!

Kummallisinta tässä kaikessa on se, että en ole missään vaiheessa tehnyt päätöstä alkaa ajatella ja toimia vanhan ihmisen tavoin, oikeastaan ihan päinvastoin. Mutta muutos on tapahtunut aivan itsestään, minulta lupaa kysymättä. Vaikka ihminen kuinka päättäisi haluta ja kuvittelisi voivansa pysyä nuorekkaana ja joustavana, niin sielultaan kuin ruumiiltaankin, mahtaako kukaan meistä siinä onnistua? Tuskin. Olenkin yhä vakuuttuneempi siitä, että Aira Samulin on joltakin toiselta planeetalta tänne tipahtanut alien.