Kyllä Siperia opettaa, sanoo suomalainen. Mutta avaruus näyttää opettavan myös, päätellen kahdesta elokuvasta, joiden tapahtumat sijoittuvat avaruuteen ja sen tutkimiseen. Mielessäni olevat elokuvat ovat Ron Howardin vuonna 1994 ohjaama Apollo 13 ja Gravity, jonka Alfonso Cuaron ohjasi vuonna 2012. Molempien elokuvien yhdeksi pääteemaksi nousee johtajuus ja sen merkitys silloin kun kaikki ei suju suunnitelmien mukaan.
Apollo 13 kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Yhdysvaltain miehittämästä kuulennosta, joka epäonnistui. Neil Armstrongin huikean kuukävelyn jälkeen seuraava retkikunta lähetettiin matkaan suuren innon vallassa. Mutta teknisen vian vuoksi lento jouduttiin keskeyttämään, ja oli hiuskarvan varassa, että astronautit saatiin elävinä takaisin maan pinnalle. Gravity taas on fiktiivinen tarina naisesta, joka osallistuu Hubble-teleskoopin korjausoperaatioon osana astronauttitiimiä. Hän on ensimmäisellä avaruuslennollaan, ja hänenkin henkiinjäämisensä ja paluunsa takaisin maahan on veitsenterällä.
Molemmat elokuvat ovat vaikuttavia kuvauksia johtajuudesta kriisitilanteessa. Miten säilytetään maltti ja rauhallisuus tilanteissa, joissa huippuunsa hiotuista valmisteluista huolimatta joudutaan yllättäen kohtaamaan vastoinkäymisiä ja ihmishenkien menettäminen näyttää todennäköiseltä. Kriisissä ja paineessa Apollo 13:n miehistön tunteet kuumenevat, ja kapteeni Jim Lowell (Tom Hanks) joutuu käyttämään kaikki johtajuustaitonsa, että saa tiiminsä toimimaan malttinsa ja harkintansa säilyttäen. Samoin Houstonissa tarvitaan vahvaa johtajuutta, kun minuutit kuluvat, happi on loppumassa ja aluksen maahantulokulma näyttää liian jyrkältä ja miehistön menehtyminen väistämättömältä. Avaruuslennon ohjauskeskuksen johtaja Gene Kranz (Ed Harris) ja koko sen asiantuntijakaarti antavat upean näytteen siitä, mitä johtajuus ja johdettavaksi suostuminen parhaillaan on. Tunteet kuumenevat, mutta yhtä pienen pientä hetkeä lukuunottamatta Kranz säilyttää rauhallisuutensa ja jämäkkyytensä. Hän tietää, että kolmen miehen henki on sen varassa, miten hyvin hän hoitaa tehtävänsä ja miten hyvin hän johtaa alaisiaan, niin että heistä jokainen voi antaa parhaan osaamisensa yhteisen ongelman ratkaisemiseksi.
Samojen kysymyksien kanssa painii Gravityn päähenkilö Ryan (Sandra Bullock). Mutta siinä missä Apollon miehistöllä on koko ajan toisensa ja lisäksi yhteys NASA:n huippuasiantuntijoista koostuvaan tiimiin Houstonissa, Ryan joutuu selviytymään kriisitilanteesta aivan yksin. Jo aivan elokuvan alkuvaiheessa yhteys Houstoniin katkeaa. Tässä vaiheessa Ryanin tiimistä enää vain yksi on elossa hänen lisäkseen. Ja kun tämä työtoveri sitten uhraa itsensä antaakseen Ryanille mahdollisuuden selviytyä ja päästä hengissä takaisin maahan, nainen jää yksin äärettömään avaruuteen.
Tästä eteenpäin elokuvan selkeä viesti on se, että tärkein ihminen, jota meidän on osattava johtaa, olemme me itse. Pysyäkseen hengissä Ryan voi turvautua vain itseensä, lyhyen koulutuksensa aikana oppimiinsa asioihin ja siihen mitä hän muistaa työtoverinsa neuvoista. Ja kun nämä on käytetty loppuun, hänen on uskallettava ottaa riski ja tehdä käsittämätöntä rohkeutta vaativa päätös ja sitten vain toivottava parasta. Oman vakaumukseni pohjalta uskon, että myös sillä aralla ja hyvin epäuskoisella rukouksella, jonka Ryan sopertaa avaruuteen, on iso merkitys hänen selvitymiselleen. Todennäköisesti juuri tuon rukouksen tuloksena Ryanin viereen ilmestyy hämmästyttävästi George Clooneyn näköinen enkeli, joka tsemppaa häntä ratkaisevalla hetkellä, kun hän on jo luovuttamaisillaan. Ryan tuskin olisi selviytynyt, ellei hän olisi koko ajan rohkaissut ja kehottanut itseään toimimaan, uskaltamaan, pystymään ja jaksamaan. Ja niin hän toimii, uskaltaa, pystyy ja jaksaa.
Gravityssa avaruusseikkailu punoutuu osaksi päähenkilön elämäntarinaa ja hänen kokemaansa menetystä, joka on tehnyt hänestä kuin elävän kuolleen. Ryan on lähtenyt avaruuteen sillä asenteella, että häntä ei juuri haittaisi, vaikka hän ei sieltä elävänä takaisin selviäisikään. Mutta matka avaruuteen ja takaisin on hänelle myös matka omaan sisimpään. Sen aikana kaikki muuttuu. Sen jälkeen hän ei ole enää avuton uhri, joka ajelehtii elämän koettelemusten heiteltävänä ja vain odottaa, koska ne murskaavat hänet kallioita vasten. Matka avaruudesta takaisin maahan on tälle naiselle kuin uudestisyntyminen. Elokuvan loppukohtauksessa Ryanin jalat tapaavat taas turvallisen maankamaran planeetalla nimeltä Maa ja maan vetovoiman, gravityn, joka tästä eteenpäin pitää hänet lujasti kiinni siinä elämässä, joka hänelle on elettäväksi annettu. Jalat tukevasti maan pinnalla hän nousee seisomaan ja opettelee kävelemään uudella tavalla, ottamaan ensimmäisiä askeleita oman elämänsä päähenkilönä.
Nyt jo aikuisiäissä oleva tyttäreni on koko elämänsä ajan jyrkästi kieltäytynyt katsomasta "avaruuselokuvia", kuten hän niitä nimittää. Hän ei kuulemma tiedä mitään ikävystyttävämpää kuin ne. Niinpä muu perhe on saanut tyytyä katselemaan Star Trekit, Star Warsit ja Stargatet ilman hänen seuraansa. Mutta Gravity voisi kiinnostaa häntäkin, sillä se on erilainen avaruuselokuva. Se koskettaa ja herättää ajatuksia. Siinä on todellista painovoimaa. Se voi saada meidät miettimään esimerkiksi sitä, mikä on meidän elämässämme ollut se meidän oma avaruusseikkailumme? Se jokin, minkä läpi me olemme uskaltaneet, pystyneet ja jaksaneet ja joka on opettanut meidät kävelemään uudella tavalla, jalat tukevasti maassa, oman elämämme päähenkilönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti