Jokin aika sitten maassamme keskusteltiin vilkkaasti kaksoiskansalaisuudesta, joka tarjoaa sen saaneille maan kansalaiselle kuuluvia etuoikeuksia (joskin varmasti myös velvollisuuksia) kahdessa eri valtiossa. Nähtäväksi jää, millaisia vaikutuksia käydyllä keskustelulla on, mutta ainakin tähän asti kaksoiskansalaisuus on käsittääkseni ollut tavoiteltu asia. On myös monia muita asioita ja ilmiöitä, joiden merkitys laajenee ja usein jopa paranee sen kautta, että niitä kuvaavan sanan eteen lisätään kaksois- etuliite.
Niinkuin esimerkiksi kaksoistutkinto, jonka suorittaja saa kaksi tutkintoa suoritettua samalla kertaa, jos vain jaksaa puurtaa. Tai kaksoisvoitto, jonka joku maa voi saavuttaa kansainvälisissä urheilukilpailuissa. Entä miltä kuulostaa kaksoisagentti? Eiköhän vaan vielä salaperäisemmältä ja ovelammalta kuin tavallinen yksinkertainen agentti, joka toimii vain yhden toimeksiantajan hyväksi. Tai kaksoisolento, joka on, ainakin teoreettisesti ajateltuna, mielikuvitusta kiihottava ja jännittävä mahdollisuus - vaikkakaan ei ehkä kovin kiva juttu, jos sellaiseen oikeasti törmäisi. Ainakaan omaansa.
Kaksoispohja autossa tai veneessä antaa lisää lujuutta ja lämmöneristyskykyä. Kaksoishäät taas ovat häät, joissa kaikkea on tuplasti enemmän: rakkautta, romantiikkaa, häävieraita, tunteita ja tunnelmaa. Ja jos sanalla on kaksoismerkitys, sitä voi käyttää monessa eri yhteydessä ja sen avulla voi luoda sanaleikkejä, vaikka se voi toki myös hämmentää ja aiheuttaa väärinymmärryksiä.
Lapsena seurasin usein taitoluistelukisoja televisiosta. Muistan, miten urheiluselostaja luetteli kilpailijoiden hyppyjä, joilla oli omituiselta kuulostavia nimiä, kuten lutz ja axel ja kärkisilmukkahyppy. Ja muistan, miten hän hurmioitui, kun jäällä nähtiin taidokkaita kaksoisaxeleita ja kaksoiskärkisilmukkahyppyjä. Olivathan ne toki jotakin aivan muuta kuin yksinkertaiset axelit ja yksinkertaiset kärkisilmukkahypyt!
Mutta on olemassa yksi sana, joka ei tunnu sisällöltään sopivan tähän sarjaan. Asia, jonka olemusta ei sitä kuvaavassa sanassa esiintyvä kaksois-etuliite tee yhtään houkuttelevammaksi tai paremmaksi tai salaperäisemmäksi. Päinvastoin. Kukaan sitä tuskin tavoittelee tai ponnistelee sen saadakseen tai riemuitsee onnistuttuaan pääsemään sen omistajaksi. Joko arvaat, mitä tarkoitan?
Se on kaksoisleuka. Kaksoisleuka ei ilahduta ketään, tai ei ainakaan sitä, jolla sellainen on ja joka näkee kaikista itsestään otetuista valokuvista ensimmäiseksi ja vain ja ainoastaan sen. Kamera on armoton ja tekee tyhjäksi selitysyrityksesi, että tuo jokin leukasi alla aiheutui vain kuvaushetken valaistusolosuhteista tai pään huonosta asennosta. Se on totta ja se on tullut jäädäkseen. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä.
Herkkävaistoinen lukija onkin ehkä jo oivaltanut, miksi vuodatan tuskaani tällaisesta mitättömän pienestä asiasta, jolla ei maailman kärsimyksen tai edes oman elämäni muiden haasteiden rinnalla pitäisi olla pienintäkään merkitystä. Olen alkanut ymmärtää, että minusta on tulossa vanha. Tai että olen ainakin huomattavasti vanhempi kuin seitsemäntoista vuotta sitten, kun täytin neljäkymmentä. Silloin sekin tuntui paljolta, mutta silti tunsin olevani ikävuosiini nähden nuorekas.
Mutta nyt on toisin. Tunnen olevani juuri sen ikäinen kuin olen ja huomaan, että vanheneminen ei ole minulle ihan helppoa. Varsinkaan ei sen hyväksyminen, että oma ulkomuoto sen seurauksena muuttuu. Jollekin se, mihin katse peilissä ja omissa valokuvissa porautuu, saattavat olla vaikkapa kasvojen uurteet ja rypyt. Toiselle ehkä harvenevat hiukset ja hiusraja, joka nousee ylemmäs vuosi vuodelta. Minulle se on kasvojeni alaosa. Nuoruudessa leuan alla ollut hienoinen, pehmeä kaari, joka oli silloin vain aavistus jostakin enemmästä, on vuosien saatossa saavuttanut täyttymyksensä. Itseäni tarkastellessani minua ei erityisemmin lohduta se, että Rubens on maalannut monille kaunottarilleen ja jopa Venukselleen selvästi näkyvän kaksoisleuan. Eikä se, että myös joitakin vuosia sitten 60 vuotta täyttäneellä Anne Pohtamollakin näyttää tätä nykyä olevan kaksoisleuka. Hän kun tuntuu olevan sen kanssa aivan yhtä kaunis kuin ennenkin - no, ainakin melkein.
Ja sekin harmittaa, että tietysti miehet pääsevät tässäkin asiassa helpommalla. Livahtavat suorastaan kuin koira veräjästä. Yksi heidän charmikkaan vanhenemisensa salaisuuksista on varmasti se, että he pystyvät kätkemään kaksoisleukansa parran alle.
Mutta olen ärsyyntynyt myös kielemme epätarkkuudesta. Sillä alussa esittämieni esimerkkien perusteella voisi olettaa, että myös kaksoisleuka-sanaan liittyisi jonkinlainen positiivinen merkitysvivahde tai ainakin jotakin salaperäistä tai vaarallista. Jotakin myönteistä kaksoisleukaan ehkä liittyikin aikana, jolloin suuri osa ihmisistä oli aliravittuja. Silloin runsaan leuan omistajia saatettiin jopa kadehtia, koska he kantoivat ruumiissaan näkyvää merkkiä hyväosaisuudestaan. Mutta nykyihmiselle kaksoisleuka on jotakin, joka vain yksinkertaisesti on ylimääräistä ja ei-toivottua ja joka usein myös kielii kantajansa epäterveellisistä ruokatottumuksista.
Kieli kuitenkin muuttuu ja uudistuu aikojen saatossa, ja joskus muutosta voi varmasti tietoisesti vauhdittaa. Siksi ehdotan, että kielitoimisto alkaa ideoida tälle ilmiölle uutta nimeä. Minulla on jo ehdotuskin valmiina: miltä kuulostaisi esimerkiksi liikaleuka?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti