Hei, Muumi!

Ei muumitaloa lukita yöksi –– eikä muumivideo sammu koskaan. Siltä se ainakin tuntui, kun meidän lapset olivat pieniä. Joskus muumien seikkailut kaikuivat ilmoille tuplana, kun niitä vyöryi myös naapurin lapsiperheen rivitalotakapihan ovesta. Muumit tarjosivat kyllä aikuisellekin ihan mukavan tuijottelutuokion, kiitos ennen kaikkea laadukkaiden ääninäyttelijöiden, jotka olivat juuri sitä, oikeita näyttelijöitä, maamme parhaimmistoa. Jotkut heidän lausumistaan repliikeistä ovat jääneet elämään perheemme keskelle. Kuulen vieläkin korvissani, miten Vilijonkka ääni ylpeydestä väristen esittelee olevansa "Äiti ja Kotirouva"  –  ihan niin kuin meidän äiti, sanoivat meidän pojat. Oi niitä aikoja!

Myös Muumilaakson tarinoiden tunnusmusiikki on syöpynyt ikuisesti muistiini. Siellä se lähtee soimaan kuin napista painamalla, kun vain tapailen ensimmäisiä sanoja, ja se jatkuu ja jatkuu:   "....karkeloi kansa ja kunnailla soi, muumeilta elämää oppia voi...." Ja juuri siitä haluankin kirjoittaa. Sillä muumit ovat vielä niin paljon enemmän kuin tuo lasten piirretty. Tove Janssonin muumikirjoihin olen oikeastaan tutustunut vasta aikuisena, mutta onneksi olen! Sillä niistä voi ihan oikeasti oppia elämää. Kirjojen erilaisiin hahmoihin on kätketty roppakaupalla ihmisluonnon ymmärtämistä ja elämänviisautta.

Muumiperhe asuu Muumilaaksossa, talossa, joka on Koti isolla K:lla. Se on paikka, jossa jokainen saa olla se joka on ja jossa jokaiselle löytyy juuri se paikka, jossa hän viihtyy parhaiten. Kaikkein omituisimmatkin. Niinkuin isokuonoinen, pistäväkatseinen esi-isä, joka asuu kaakeliuunin takana. Siellä hän on, ja se on kaikista ihan normaalia. Hänen muotokuvansa tuijottaa perhettä salongin seinällä, ja hänet mainitaan joskus päivälliskeskusteluissa, mutta hän saa olla omissa oloissaan ja liikkua talossa niin kuin tahtoo. Tai taskukokoinen Pikku Myy, joka löytyy milloin mistäkin. Tai Nuuskamuikkuinen, joka tulee aina keväällä ja asuu omassa vihreässä teltassaan, sopivan etäällä talosta. Nuuskamuikkinen on introvertti ja tarvitsee paljon yksin oloa ja tilaa ympärilleen. Hänelle annetaan tilaa olla yksin, ei liikaa, vaan juuri sopivasti, niin että hän kokee kuuluvansa joukkoon mutta ei kuitenkaan ahdistu toisten seurasta. Nuuskamuikkunen ei oikeastaan kaipaa ketään, mutta hän ymmärtää, että on ystävällistä kirjoittaa syksyisin jäähyväiskirje Muumipeikolle, joka sitä niin kovasti odottaa.

Muumiperhe ei ota paineita vieraskoreudesta, he elävät omaan tapaansa ja omaan tahtiinsa, ja heidän arkeensa ja juhlaansa ovat kaikki talolle tupsahtavat tervetulleita osallistumaan. Muille seudun asukkaille Muumilaakson väen boheemi elämäntapa on kummastelun aihe. Mutta samaan aikaan muumien huolettomuus, elämänilo ja aito toisista välittämisen ilmapiiri vetää heitä puoleensa kuin lämmin kotiliesi. Kun elämä alkaa tuntua tyhjältä, tarkoituksettomalta ja ahdistavalta, on aika lähteä muumiperhettä tapaamaan.

Kirjassa Muumilaakson marraskuu kerrotaan joistakin rannan laaksojen asukkaista, jotka etsiytyvät Muumilaaksoon lämmitelläkseen muumiperheen lämmössä. Sinne saapuu Vilijonkka, joka ei kirjassa taida olla äiti, mutta kylläkin kotirouva. Hän on kotirouva, jonka intohimona ovat kodin suursiivoukset. Pelkkä ajatus suursiivouksesta saa hänet vaipumaan hurmioon. Tai sai aina siihen asti, kunnes eräänä marraskuisena päivänä hän sai päähänsä pestä talonsa vinttikerroksen ikkunat ja oli siinä puuhassa vähällä pudota katolta. Kaamean hetken ajan Vilijonkka katsoo kuolemaa silmästä silmään. Sen jälkeen siivousriepu muistuttaa häntä elämän katoavaisuudesta eikä hän pysty enää tarttumaan siihen. Elämänsä tarkoituksen menettänyt, suursiivouksen traumatisoima Vilijonkka lähtee Muumilaaksoon. Hän kokee halveksunnansekaisia kauhunväristyksiä löytäessään pölykerroksia mamman piirongin päältä, mutta pölystä huolimatta  – tai ehkä juuri siksi – muumiperheen kodin ilmapiiri alkaa parantaa hänen pelästynyttä sydäntään.

Muumilaaksoon saapuu myös Ruttuvaari, joka on kamalan vanha ja kyllästynyt sukulaisiin. Ne ovat niitä, jotka tulevat sunnuntaisin, kyselevät kuinka hän voi ja alkavat sitten puhua jostakin muusta antamatta hänelle aikaa vastata. Sitten he palaavat taas koteihinsa pitämään läpi yön jatkuvia kemuja, niin kuin Ruttuvaari vakaasti uskoo. Ruttuvaari haluaa unohtaa perheet ja sukulaiset ja lähteä laaksoon, jossa hän on käynyt kerran kauan sitten ja jossa elämä maistui elämältä.

Ja sinne suuntaa myös Hemuli, jonka elämän uuvuttavana sisältönä on "uurastaa itsensä melkein hengiltä saadakseen muut ymmärtämään miten näiden pitäisi järjestää asiansa." Hemuli muistelee Muumilaaksoa, missä kaikki tuntui olevan yksinkertaista ja sujuvan kuin itsestään. Siellä hän sai joskus jopa kokea, millaiselta tuntui herätä aamuisin ja olla iloinen. Sinne on päästävä takaisin! Hemulin vanavedessä Muumilaaksoon tassuttelee myös pieni Tuhto, joka asuu Hemulin veneessä. Siinä, jonka Hemuli tervaa joka kevät uskotellen itselleen lähtevänsä purjehtimaan. Ja jonka hän sitten jälleen peittelee huolellisesti, kunnes taas tulee uusi kevät ja on aika tervata vene uudestaan.

Viimeisenä Muumilaaksoon hyppelee Mymmeli, joka tuntee perheen parhaiten. Hän tietää, ettei Muumilaakson elämä ole pelkkää auringonpaistetta eikä muumiperhe ole aina hyvällä tuulella. Totuus on, että  Pa-pa-pa-pa-pa-pa-pa-pa-paa-paa ja Ma-ma-ma-ma-ma-ma-ma-ma-maa-maa ja Muumipeikkokin ovat joskus äkäisiä ja todella kyllästyneitä toisiinsa. Onneksi keittiön takana on ruma jättömaa, hämärä kuusikko, jonne voi mennä päästelemään höyryjä. Mutta Tuhto ei halua luopua illuusiostaan. Mymmeli se vaan ei tiedä, että äidit eivät saa koskaan käyttäytyä huonosti. Niinpä niin.

Perillä heitä kaikkia odottaa yllätys: perhe on matkoilla ja talo tyhjä. Niinpä he yrittävät itse luoda taloon sen henkeä. "Koskaan en enää saa siivota mutta saanhan minä laittaa ruokaa. Vielä on toivoa!" huudahtaa Vilijonkka ja loihtii niukoista aineksista ja ruoantähteistä aterioita, jotka katetaan pöytään täsmällisesti juuri oikeaan aikaan. Mutta kodin sydän, Muumimamma, hän, joka on "pyöreä juuri sillä lailla kuin äitien kuuluu olla", on poissa, eikä laiha ja teräväkuonoinen Vilijonkka pysty korvaamaan mammaa kodin hengettärenä, vaikka hän kuinka hyörii ja häärää ja korot kopisten paukuttelee kattiloita. On mielenkiintoista, että muumiperheen erityisyys tulee voimakkaimmin esiin juuri silloin, kun he ovat poissa. Vasta silloin muut tuntuvat ymmärtävän, miten korvaamattomia he ovat, kaikkine kummallisuuksineenkin. Heidän jälkeensä on jäänyt aukko, jota kukaan muu ei näköjään pysty täyttämään.

Muumikirjoja lukiessani huomaan usein miettiväni, kenelle hahmoista Tove Jansson on ehkä antanut omia piirteitään. Joidenkin esikuvat saattavat löytyä hänen perheensä, sukulaisten ja ystävien joukosta. Tai kauempaakin... Sillä kirjailijat ovat keskuudessamme, ja he tarkkailevat meitä. Koskaan et voi tietää, milloin sinun sisimpäsi unelmat, pelot ja salaisimmat kaipaukset kirjoitetaan näkyviin, muutamalla sanalla, osaksi tarinaa.

Ja mikäs sen hienompaa, sillä juuri siitä elämää voi näköjään oppia.


(Lainaukset kirjasta Muumilaakson marraskuu (Sent i november), suom. Kaarina Helakisa)

Kirjahullu irrottelee

Kirjahullu on alkanut irrotella. Hän ei enää tyydy pitämään kirjoja vain yöpöydällään, työpöydällään, keittiössä, WC:ssä pidempien istuntojen varalta ja laukussaan bussimatkoja varten, vaan hän vie luettavaa mukanaan myös saunaan. Vapaapäivän kunniaksi lämmitetyn aamusaunan lauteilla ahmin loppuun Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää, samalla kun nidotun painoksen viimeiset sivut irtoilivat hiljaa liimauksistaan saunan lämmössä. 

Jää ei jättänyt kylmäksi. Eikä siihen olisi tarvittu saunaakaan. Huikeaa! Ja samalla masentavaa. En koskaan pysty kirjoittamaan mitään yhtä tarkkanäköistä, yhtä syvälle ihmisluontoon porautuvaa, yhtä koskettavaa, yhtä pysäyttävää. Mutta siitä asti kun opin lukemaan ja kirjoittamaan, olen aina kirjoittanut jotakin. Satuja, tarinoita, sarjakuvia, lehtiä. Päiväkirjaa, kirjeitä, laulunsanoja. Muistiinpanoja lasten vauvavuosilta. Näytelmiä. Blogitekstejä. Artikkeleita ja haastatteluja. Opetuksia, alustuksia ja saarnoja. Sanat ja kieli ovat maailma, jossa viihdyn. Kun saan eteeni kynän ja paperia tai tietokoneen näppäimistön, olen tullut kotiin. Ja silloin kun en kirjoita, pyörittelen ja maistelen sanoja mielessäni ja sorvailen lauseita. 

Myös elokuvissa rakastan sanoja, ja ehkä siksi kauhuleffat eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. Jos pääosassa ovat moottorisahamurhaajat tai ihmissudet, zombit tai vampyyrit, dialogilla ei ymmärrettävästi ole kovinkaan suurta merkitystä. Edward Culleninkin tenhovoima taisi perustua enemmän palavansynkkiin katseisiin ja salaperäinen vaitelias sankari -imagoon kuin säkenöivään dialogiin. (Puheliaitakin vampyyreita tosin löytyy, ainakin elokuvassa Interview with the Vampire, joka kannattaa katsoa, jos haluaa nähdä Tom Cruisen tai Brad Pittin todella erilaisissa rooleissa kuin tavallisesti.)

On kuitenkin olemassa elokuvia, jotka eivät ole kauhuelokuvia mutta joiden tarinoihin ja teemoihin kätkeytyy todellisia kauhun aineksia. Iris ja Still Alice kertovat naisista, jotka käyttävät kieltä ja sanoja ammatikseen ja jotka sitten menettävät tuon kyvyn. Iris on todellisuuteen pohjautuva tarina kirjailija Iris Murdochista, joka oli sanankäytön mestari mutta joka sairastuttuaan Alzheimerin tautiin kadotti vähitellen sanojen maailman kokonaan. Still Alice perustuu Lisa Genovan romaaniin ja kertoo Alice Howlandista, yliopiston kielitieteen professorista, joka sairastuu samaan tautiin 50-vuotiaana. 

”I feel as if I´m sailing into darkness”, kuvailee Iris Murdoch sairautensa etenemistä. ”I feel as though my brain is dying”, kertoo Alice. Kuin purjehtisi pimeyteen. Aivot, jotka sammuvat ja kuolevat vähitellen. Iris ja Still Alice ovat kauhuelokuvia kammottavimmillaan! En tiedä mitä tekisin, jos sanat yhtäkkiä hajoaisivat palasiksi kun lähestyisin niitä ja jos kirjaimet eivät enää suostuisi järjestymään sanoiksi. Kalpean aavistuksen saan siitä jo nyt, kun yhtäkkiä huomaan, että en muistakaan jotakin nimeä, joka ennen oli tuosta vaan poimittavissa muistini arkistoista.Yritän kuopia ja raapia mieleni pohjalta sanaa, jonka tiedän tietäväni, mutta turhaan, käteni haroo tyhjää. Vaikka kuinka raavin aivosolujeni tulitikkuja, tuli ei syty, rikkipää ei iske kipinää, mistään ei ilmesty kirjaimia, jotka menisivät kiltisti jonoon ja muodostuisivat sanaksi.

Mutta ainakin toistaiseksi sanat ovat aina tulleet takaisin. Joskus viiveellä, kuin mutkan kautta, kiertotietä. Mutta ne eivät ole jättäneet minua, ja siitä olen kiitollinen. Rakastan sitä, miten sanat tekevät näkyväksi sen mitä sisälläni ja ympärilläni on ajatuksina ja tunteina ja kokemuksina. Sanat myös kutsuvat minua matkalle uusiin kokemuksiin ja elämyksiin. Ne pukevat unelmat näkyvään muotoon. Ja mikä parasta, ne tekevät sen turvallisella tavalla, niin että voin istua kuin Bilbo Reppuli tukevasti nojatuolissani ja uppoutua unelmoimaan ja lukea seikkailuista ilman että tarvitsee itse astua niihin mukaan.

Seikkailut eivät näet ole ominta aluettani. Koulussa kirjoitin kerran aineen, jonka otsikko oli "Päivä alkuasukkaana". Tietämykseni aiheesta rajoittui lähinnä Tarzan-kirjoihin ja Tarzan-elokuviin, mutta hämärästi muistan, että jossakin savimajojen ja banaaniterttujen maailmassa alkuasukkaani eleli. Olin kiltti oppilas, joka koki olonsa turvalliseksi, kun elämä oli ennakoitavissa ja sujui sääntöjen mukaan, ja samaan muottiin istutin myös alkuasukkaani. Ja koska teksteissäni asiat ovat aina pysyneet kuuliaisesti järjestyksessä ja virranneet johdonmukaisesti alusta loppuun, sama tyyli hallitsi myös kouluainettani. Niinpä alkuasukkaani suoritti päivänsä askareet suorastaan virkamiesmäisellä täsmällisyydellä, vain kellokortti puuttui hänen varusteistaan. Opettaja luki aineeni ääneen ja kehui kirjoitelmaani, koska sen tapahtumat etenivät loogisesti ja järjestyksessä. Erityisesti hän kiitti sitä, että alkuasukkaani muisti päivän päätteeksi poimia mukaansa banaanitertun, jonka hän aineen alussa oli piilottanut pensaikkoon illalla kotiin vietäväksi.

Kun nyt vuosien jälkeen muistelen alkuasukastani, haluaisin kirjoittaa hänen päiväänsä täysin uuden käsikirjoituksen. Kuka jaksaa murehtia banaaneista ja iltapalasta ja kotiintuloajoista, kun tarjolla on tutkimaton viidakko ja kaikki elämykset, joita se tarjoaa sille, joka uskaltaa sukeltaa sen salaperäiseen vihreään syliin? Astu sinne, poloinen alkuasukkaani, ole vapaa, seikkailu odottaa sinua! Osa minusta haluaisi itsekin kirmata viidakkoon, riistäytyä irti logiikan ja järjestyksen hirmuvallasta ja alkaa irrotella. Kerran otin läppärini ja päätin heittäytyä. Antaa sormien juosta näppäimistöllä ja kirjoittaa mitä ikinä mieleen juolahti. Tajunnanvirtaa! No, eihän siitä mitään tullut. En ollut kirjoittanut montaakaan riviä, kun oli jo pakko pysähtyä ja näpytellä takaisinpäin, korjata virhelyönnit ja vaihtaa jokin huonolta tuntuva sana toiseksi.

Ei, seikkaileminen ei taida olla minua varten. Elää vaarallisesti? Minulle se on sitä, että otan kirjan mukaani saunaan ja luen sitä löylyn lämmössä, silläkin uhalla, että kirja hajoaa palasiksi. Mutta ehkä vielä joskus tulee se hetki, kun uskallan nousta nojatuolistani ja lähteä seikkailuun. Uskallan irtautua laiturista ja antaa veneeni lipua vapaasti virran mukana, kauas tutusta ja turvallisesta kotilaiturista. Jos en tosielämässä, niin ainakin sanojen maailmassa. Kuka tietää. Mutta toistaiseksi nautin kalastelusta ihan vaan kotirannassa ja iloitsen siitä, että sanat ainakin vielä uivat ulottuvillani ja suostuvat silloin tällöin tarttumaan onkeeni.

Kuka tuli(si)?

Lapsuudenperheessäni meillä oli mäyräkoira, jonka sai lietsottua villiin kiihkoon sanomalla sille innostuneella äänellä: "Kuka tulee?!" Koiran silmiin syttyi loiste, sen häntä alkoi vispata, ja korvat lepattaen se pinkaisi ovelle vastaanottamaan tulijaa. Jos ketään ei odotettu tulevaksi, piti olla varovainen ja välttää käyttämästä noita kahta taikasanaa, ettei koiraparka olisi rynnännyt ovelle turhaan ja joutunut pettymään.

Jos meillä nyt olisi koira, meidän pitäisi varmasti vuorotellen livahtaa salaa ulos takapihan ovesta ja tulla sisään etuovesta, niin että koiralle riittäisi virikkeitä. Meillä on kotona nykyään hyvin hiljaista, kahdesta vähäpuheisesta aikuisesta kun ei paljon meteliä lähde. Usein kuuluu vain kahden näppäimistön tasainen napsutus, kun molemmat tekevät töitä tietokoneittensa ääressä. Satunnaisia innostuksen puuskia lukuunottamatta kumpikaan meistä ei pahemmin ulkoile, ja kun ei koiraakaan enää ole, niin ei ulko-ovikaan juuri käy.

Niin että hiljaista on. Mutta muistan ajan, kun ovi kävi tuon tuostakin. Tulijoita ja menijöitä riitti, kun neljä lasta kulki kukin oman aikataulunsa mukaan. Kavereita ja kavereitten kavereita tuli ja meni. Koiraa lenkitettiin ja vietiin tarpeilleen useita kertoja päivässä kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiinkin vuorokaudenaikoihin. Joku satunnainen kauppiaskin sattui joskus eksymään ovellemme. Ja virpojat, tottakai.

Rauha ja hiljaisuus tuntuu meistä –  ainakin vielä toistaiseksi –  hyvältä ja nautinnolliselta. Mutta samaan aikaan tuntuu oudolta, että enää ei voi kuunnella, kuka ovesta kulloinkin tulee. Jokaisen perheenjäsenen saapumiseen kun liittyi ihan omanlaisiaan ääniä, ja tutun tulijan pystyi tunnistamaan ihan vain kuuntelemalla. Vain hyvin harvoin joutui huikkaamaan toisesta huoneesta kysymyksen: "Kuka tuli?" Tulijan tunnisti siitä, miten ovi avattiin ja suljettiin, hiljaa ja hillitysti vai reippaasti paukauttaen. Miltä tulijan askeleet kuulostivat. Sanoiko hän jotakin tullessaan vai pysyikö vaiti. Puhuiko hän kännykkäänsä. Miten avaimet kilisivät ja mihin ne laskettiin. Mihin ja miten takki ja kengät riisuttiin. Millaisia kantamuksia tulijalla oli ja mihin hän ne laski. Mihin hän suunnisti ensimmäiseksi sisään tultuaan ja mitä hän alkoi puuhata. Ja kun oli tunnistanut tulijan, sen jälkeen pystyi kuulemaan myös, oliko hän hyvällä vai huonolla tuulella.

Usein näitä jokapäiväisiä tulemisiin ja menemisiin liittyviä ääniä tulee pidettyä itsestäänselvyyksinä, ja joskus tuskastummekin niihin. Ymmärrämme niiden merkityksen ja arvon vasta sitten, kun niitä ei enää ole. Kun joku niistä, jotka ovat ovesta päivittäin kulkeneet, lähteekin lopullisesti. Kun tämä tapahtui meidän perheessämme, havahduin siihen, että kotimme äänimaailma oli muuttunut. Yksi konkreettisimmista  todisteista siitä, että tuo ihminen todella oli poissa, oli se, ettei hänen tuloonsa liittyviä ääniä enää kuulunut. Vei aikaa ymmärtää ja hyväksyä, että tilanne oli tullut jäädäkseen. Vähitellen hiljaisuus takoi totuuden tajuntaani: hän ei koskaan enää astuisi ovesta sisään.

Mutta meillä kahdella täällä on edelleen toisemme. Toisinaan lapset perheineen tulevat, asettuvat joksikin aikaa taloksi ja tuovat elämän äänet mukanaan. Ja joskus me kaksi erakkorapua yllätämme itsemmekin ja innostumme kutsumaan ystäviä kylään. Mutta lisääntynyt hiljaisuus ympärilläni on saanut minut pohtimaan, millaista onkaan sillä, jonka ovella on aina hiljaista, vaikka hän ei itse toivoisi niin olevan. Sillä, joka ei koskaan saa terästää korviaan kuuntelemaan kuka tuli, koska kukaan ei tule. Sillä, joka yhä odottaa saavansa kuulla sen tärkeän ihmisen tuloon liittyvät tutut äänet, vaikka tietääkin, että niitä ei enää koskaan kuulu. Kun hän tulee sisään ja sulkee kotinsa oven perässään, ovi pysyy suljettuna, kunnes hän itse seuraavan kerran astuu siitä ulos.

Oven toiselle puolelle yksinäisyys ei näy, se ei kuulu, eikä sitä useinkaan huomata, ennen kuin on liian myöhäistä.  Jos voisimme saada silmät, jotka näkisivät enemmän kuin inhimilliset silmämme, ehkä huomaisimme joissakin ovissa, siihen nimikilven ja "Ei mainoksia" -lapun viereen kirjoitetun aran toiveen: "Tulisiko joku, joskus?"

Nautin kotini rauhasta ja hiljaisuudesta. Mutta yhä useammin huomaan mieleeni hiipivän ajatuksia, joita en ole sinne aikaisemmin päästänyt. Entä jos hiljaisuus ympärilläni ei olisi itse valittua vaan tilanne, johon olen tahtomattani joutunut? Nauttisinko siitä yhtä paljon, jos minulla ei olisi vaihtoehtoa? Romantisoitu kuva yksinäisyydestä on Bridget Jones, joka kotisohvallaan laulaa All by myself, tötterölle kääritty naistenlehti mikrofoninaan. Mutta jaksaako se, joka on totaalisesti ja todellisesti yksin, enää kuunnella tai laulaa yksinäisyydestä kertovia lauluja? Onko yksinäisyys jotakin, johon tottuu, niin kuin hitaasti heikkenevään kuuloon, kunnes se lopulta on olotila, johon vain asettuu ja alistuu? Ei tunne enää edes tarvetta soittaa numerotiedusteluun, että saisi jutella, niin kuin J. Karjalainen.

Tiesikö se, joka tänään on yksin, että tuo päivä kerran tulee? Pystyykö sitä ennakoimaan? Pystyykö sitä estämään? Pystynkö vaikuttamaan siihen, kummalta puolelta yksinäisyyden sisälleen sulkevaa ovea itseni eräänä päivänä löydän? Haikeita, vaikeita kysymyksiä, joita on kysytty ennen minuakin. All the lonely people, where do they all come from? Kuka tulisi ja kertoisi vastauksen?