Sound of Music ja tie naisen sydämeen

Siirryimme vuoteen 2021 katselemalla uudenvuodenyönä Sound of Musicin. Mieheni muisteli hämärästi nähneensä sen lähes viisikymmentä vuotta sitten, opettajan pakottamana keskikoulun musiikkitunnilla. Hänellä ei ollut elokuvasta minkäänlaista muistikuvaa.

 

Kun sitten liki kaksi- ja puolituntinen väliaikoineen kaikkineen oli ohi, hän sanoi hiukan hämmästyneenä: ”Tämähän oli ihan hyvä elokuva.” 

 

No todellakin oli. Yksi maailman kuuluisimmista elokuvista, jota jatkuvasti siteerataan ja myös parodioidaan ja jonka monet laulut elävät ikivihreinä edelleen.1970-luvun alun suomalaisen oppikoulun musiikinopettajalle tämä 1965 valmistunut musikaalielokuva oli vielä uusinta uutta ja tuli varmasti kuin taivaan lahjana antamaan uutta virtaa ja inspiraatiota musiikin opetukseen. (Ainakin opettajalle, siis.) 

 

Ennen uudenvuodenyön elokuvasessiotamme olin nähnyt Sound of Musicin muutaman kerran. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi siihen, millainen voima on siinä kun mies aukaisee suunsa lauluun. Jos tie miehen sydämeen käy ruoan kautta, niin tie naisen sydämeen näyttäisi kulkevan sen kautta, että hän kuulee miehen laulavan. 

 

Munkkiniemen Kreivi lauloi aikoinaan lemmitylleen rakkaudentunnustuksensa turhia kiertelemättä ja sai näin kauniin Katariinansa sinisilmät kainosti räpsyttelemään. Mutta nykynaisesta tällainen täsmäohjuksen kaltainen serenadi saattaa tuntua liian imelältä ja tarkoitushakuiselta. Meistä koskettavampaa on se, miten esimerkiksi Aidosti outoa -elokuvassa Will Ferrell valloittaa Maggie Gyllenhaalin sydämen rämpyttämällä kömpelösti kitaraa ja laulamalla hellyttävän aidosti: When I was a young boy my mama said to me. Tai kun Sound of Musicin rautakangen niellyt kapteeni von Trapp tarttuu kitaraansa ja laulaa Edelweissin. Silloin Maria on myyty. (Ja toimiihan homma tietysti toisinkin päin. Meillä on tuoreessa muistissa Jackson Mainen hurmio, kun hän kuulee Allyn laulavan elokuvassa A Star is Born.)

 

No mitä uutta tuossa nyt on? Ollaanhan se nähty miljoonat kerrat keikkalavoilla. Money for nothing and chicks for free, näin kommentoi kodinkonekaupan myyjä muusikoita ja heidän elämäänsä Dire Straitsin samannimisessä kappaleessa. Rahaa tyhjästä ja vielä mimmit kaupan päälle. Sitäkö se on, muusikoiden elämä? 

Tuskinpa vaan. Menemättä nyt ollenkaan niihin tuhansiin harjoitustunteihin ja muuhun vaivannäköön ja uhrauksiin, joita esiintyvän taiteilijan elämässä on, niin jo pelkästään se, että uskaltaa avata suunsa ja laulaa, vaatii rohkeutta. Kaikkihan me  tiedämme ne kiusalliset hetket, kun pitäisi laulaa yhdessä ja miten harvan suu silloin aukeaa lauluun. Entäpä kun joku sitten tekee sen yksin ja julkisesti: laulaa ääneen omalla äänellään tietoisena siitä, että häntä ihan oikeasti kuunnellaan, juuri siinä ja juuri nyt – sen täytyy olla kuin avosydänleikkaus! Silloin kaikki on avointa ja paljastettua toisten edessä. Tämä on tullut niin moneen kertaan todistettua Vain elämää -pöydänkin ympärillä. Fiilis tuskin on ollenkaan se, että rahaa tyhjästä ja mimmit kaupan päälle. Pelissä on tosi paljon. Vaaditaan rutosti rohkeutta.

 

Mutta onneksi musiikilla on voima kutsua tuo rohkeus esiin. Sillä musiikki ei suostu pysymään piilossa. Se haluaa tulla esiin sydänten kätköistä ja tehdä taikojaan toisissa sydämissä. 

Sydämestä toiseen sydämeen, sellainen on laulun matkareitti. Enkä usko, että sen matka pysähtyy ennen kuin tämä pallo joskus lakkaa pyörimästä. Jos pysähtyy sittenkään. Hyvää matkaa! Ja tulethan taas minunkin luona käymään. 

 

Lumiukko teki sen taas!

Taas on takana yksi jouluaatto ja yksi Lumiukko. Kun tarinan luojan, Raymond Briggsin, matalalla, hiljaisella äänellä puhuma koruton intro ja maaginen musiikki alkavat kuulua televisiosta, on pakko keskeyttää viime tipan jouluvalmistelut ja pysäköidä puolituntiseksi television ääreen. Ja tirauttaa muutama kyynel. Lumiukko tekee sen joka vuosi.

Se teki sen kerran myös äiti-lapsipiirimme pikkujoulukerralla, johon muusikkoystäväni oli tullut  soittamaan ja kertomaan tämän jouluisen sadun. Kun Lumiukon tarina oli kuultu ja kyyneleet pyyhitty, pikkuväki palannut leikkimään ja äidit jakamaan kuulumisia, jäimme vielä hetkeksi juttelemaan ystäväni kanssa.

Puhuimme saduista ja niiden voimasta ja muistelimme tarinoita, jotka olivat meitä koskettaneet. Ystäväni kysyi, muistinko sadun onnellisesta prinssistä, jota myös joulun aikaan esitettiin televisiossa. Lumiukon ohella se oli hänelle satu, joka ei jättänyt silmiä kuiviksi. En tunnistanut tarinaa, mutta kiinnostukseni heräsi, varsinkin, kun kuulin, että sen oli kirjoittanut Oscar Wilde, mies, jonka ylle en satusedän manttelia olisi koskaan osannut kuvitella. 

Ajatus onnellisesta prinssistä ja hänen kohtalostaan ei jättänyt minua rauhaan. Niinpä käännyin kaikkitietävän Googlen puoleen ja aloin etsiä, mistä saisin tarinan käsiini. Ja sieltähän se löytyi: nettiantikvariaatista edulliseen hintaan. En epäröinyt hetkeäkään, vaan näpäytin tilauksen menemään.

Jo muutaman päivän kuluttua posti toi kirjan. Avasin paketin, ja siinä se oli: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita. Kirjoittanut Oscar Wilde vuonna 1888 ja julkaistu suomeksi – vasta vuonna 2007, kirjan suomentajan, Jaana Kaparin, ehdotuksesta. 

Voi millainen maailma näiden satujen kautta avautuikaan! Kaupungit, joissa rikkaat nauttivat elämän hyvyyksistä ja köyhät palelevat kylmissä vinttihuoneissaan ja nukkuvat siltojen alla toisiaan lämmittäen. Roolit on tarkkaan jaettu: on ne, jotka omassa hyvinvointikuplassaan ovat sokeita niiden hädälle, jotka ovat jääneet sen ulkopuolelle. Mutta Oscar Wilde näkee. Ja hän laittaa patsaat ja linnut ja kukat puhumaan niiden puolesta, joilta ääni on viety.

Vanhan testamentin profeetan tavoin Wilde ravistelee lukijaansa. Hän paljastaa kovasydämisyyden ja ylpeyden. Vallanpitäjät ja valtaa havittelevat ovat hänen kepeältä kuulostavan mutta kipeästi kohteeseensa osuvan sanallisen miekkailunsa kohteina. Ironian ja sarkasmin kautta hän sivaltaa niitä, jotka oman pinnallisen elämänsä pönkittämiseksi käyttävät hyväkseen toisia, ajatellen vain omaa etuaan. Hän on pienen ja heikon puolella. 

Mutta voimakkain viesti, joka saduista välittyy, on sanoma kauniista sydämestä, joka on valmis uhraamaan itsensä toisten puolesta. Ja miten niin usein ne, joiden puolesta uhraukset tehdään, ovat täysin sokeita sille mitä on tapahtumassa. "Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä nähkö" – niin surullista ja niin totta. 

Tarvitaan satuja ja tarinoita, jotka auttavat meitä näkemään sen mitä emme muuten näkisi, kuulemaan sen mitä muuten emme kuulisi ja tuntemaan sen mitä tuntemasta olemme kovettaneet sydämemme jo kauan sitten. Oscar Wilde kirjoitti satunsa kahden pienen poikansa innoittamana ja heitä varten. Mutta satu puhuu aina myös aikuiselle lukijalle ja voi koskettaa häntä hämmentävällä tavalla. Wilden satujen voima on niiden kauneudessa, toteaa Jaana Kapari. Suomentajan jälkisanoissa hän kertoo "itkeneensä tarinat joka käsittelykerralla uudestaan". Tietämättä itsekään, mitä hän oikein itki, hän itki syvältä kumpuavaa "satuitkua", puhdasta, puhdistavaa itkua. 

Samaa itkua taisin itkeä minäkin, kun taas tänä jouluna pysähdyin katsomaan Lumiukkoa. Se on hyvää itkua, joka pesee sydämemme silmät ja auttaa meitä ainakin pienen hetken ajan näkemään ja ymmärtämään sen mikä oikeasti on totta ja tärkeää. Kunnes sitten taas jatkamme matkaa samentunein katsein ja sammunein sydämin. 

Mutta niin ei tarvitse olla, sillä onneksi on sadut! Vaikka joulukin on taas kohta ohi ja sen myötä myös Lumiukko, joka tulee televisiosta vain kerran vuodessa, eihän silti unohdeta satujen ja tarinoiden vahvaa voimaa. Niitä on lupa lukea, kuunnella ja katsella ihan ilman ikärajoja ja ympäri vuoden. 

Kirjahullu lähtee autiolle saarelle

”Mitkä kolme asiaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?” 

Siinä se taas tuli, eräässä iloisessa illanvietossa. Tuo petollisen yksinkertaiselta tuntuva kysymys, joka usein heitetään ilmoille kepeänä jäänmurtajana uusiin ihmisiin tutustuttaessa.

Kaltaisessani INTJ- persoonallisuustyypissä ja enneagrammin numero viitosessa tällaisen kysymyksen esittäminen aloittaa aina armottoman pohdinnan. Tiedän, että kysymys on leikkimielinen, mutta en voi mitään sille, että suhtaudun siihen vakavasti ja alan tosissani miettiä, mitä oikeasti tarvitsisin, että pysyisin hengissä autiolla saarella. 

Mutta ensin olisi tiedettävä, miten pitkään saarella pitäisi pystyä pysymään hengissä. Miten on mahdollista, että noin tärkeä yksityiskohta jätetään kysymyksessä kokonaan määrittelemättä? Entä olisinko siellä yksin vai jonkun kanssa? Ja missä ja minkälaisessa ilmastossa saari sijaitsee? Itse asiassa koko kysymys on oikeastaan täysin absurdi, sillä harvemmin autiolle saarelle lähdetään tarkoituksella, yleensä sinne haaksirikkoudutaan eikä silloin pystytä miettimään, mitä haluaisi ottaa mukaansa. 

Pohdittuani kaikkea tätä ja todettuani, että en tiedä mitä tarvitsisin ja että todennäköisesti en kuitenkaan osaisi käyttää tarvikkeita, joita hengissä pysyminen edellyttäisi – eli tuskin pysyisin hengissä kovinkaan pitkään –, vasta sitten pystyn päästämään vapaalle. Avaan viitostyypin nelossiipeni ja annan mielikuvitukseni lentää.  

Kovin pitkälle se ei pääse, sillä se laskeutuu kirjahyllyyn. Alan miettiä, mitä kirjoja ottaisin mukaan autiolle saarelle. Ja siinä sitä pohdittavaa riittääkin. 

Olen kirjahullu, ja sen voi nähdä kirjahyllystäni. Olen kertonut siitä, miten kirjat toisaalta tuovat minulle turvallisuutta ja miten ne toisaalta ovat mahdollisuus seikkailuihin, joihin pääsee yksinkertaisesti ottamalla kirjan käteensä ja alkamalla lukea. Turvallisiin seikkailuihin omassa nojatuolissa.  

Mutta nyt oltaisiin menossa autiolle saarelle, kauas omasta, turvallisesta nojatuolista. Mitä kirjoja sinne ottaisin? Ensimmäiseksi pakkaisin mukaan tietysti Raamatun. "Tietysti" siksi, että se on kirja, joka on vielä paljon enemmän kuin vain kirja. Se on ruokaa. Ja siksi tuskin kovin pitkään miettisin, minkä käännöksen ottaisin. Ihan mikä käännös vaan luultavasti maistuisi yksinäisyydessä autiolla saarella.

Mutta mitä ne muut kirjat olisivat? Samassa tajuan, kuinka hyödyllinen tuo seuraleikin kysymys oli. Todellakin, mitkä kolme kirjaa hyllystäni ovat sellaisia, jotka haluaisin lukea yhä uudelleen ja uudelleen? Mitkä ovat ne kirjat, joista olen saanut kerta toisensa jälkeen rohkaisua, haastetta, opetusta, rouhetta ajattelulle, ilmaa mielikuvitukselle ja nautintoa taitavan kirjoittajan kanssa seurustelusta kirjan sivujen kautta? Ne, jotka ovat jättäneet minuun jäljen; jäljen, jonka haluaisin edelleen vain vahvistuvan ja painuvan syvemmälle minussa.  

Hyllyssäni on kirjoja, joita en ole koskaan lukenut. Siellä on kirjoja, jotka olen lukenut mutta joiden sisällön olen autuaasti unohtanut. Ja sitten siellä on niitä kirjoja, jotka ovat tehneet minuun niin vahvan vaikutuksen, että se väreilee vieläkin mielessäni, vaikka en pystykään täsmällisesti muistamaan, mitä kirjassa oli. Nämä kirjat kutsuvat minua hyllystäni. Ja ne ovat niitä, jotka todennäköisesti ottaisin mukaani myös autiolle saarelle.  

Ainoa ongelma on se, että noita kirjoja on paljon enemmän kuin kolme. Saisinkohan ottaa mukaani muuttolaatikollisen? Tai kaksi? Miksi ei koko hyllyllistä? 

Havahdun siihen, että sillä välin kun minä edelleen pohdin ja pyörittelen kysymystä mielessäni, muut ovat jo hyväntuulisina siirtyneet alkulämmittelystä illan seuraavaan osioon. Äh, äkkiä nyt: "Mitkä kolme asiaa…?"  No sanotaan vaikka, että ensiksikin Raamattu; toiseksi paljon, paljon paperia ja kyniä – sovitaanko, että ne ovat yksi kokonaisuus ja yhdessä vasta se toinen asia – omien ajatusten muistiin merkitsemistä varten. Ehkäpä aution saaren yksinäisessä helteessä ajatuksista kypsyisi jopa jotakin julkaisukelpoista. Vaikkapa Auringon noususta auringon laskuun – Ajatuksia autiolta saarelta. Omakustanteena, pakolliseksi aarteeksi jälkipolven kirjahyllyihin. Ja kolmanneksi…. Voi ei, taas se alkaa, aivan mahdoton tehtävä!

Mutta tulipahan ainakin taas todistettua perinteisen kirjan vahvuus. Sillä mikä muu väline toimisi autiolla saarella vielä senkin jälkeen, kun kaikki aurinkovoimalla latautuvat akutkin olisivat menettäneet voimansa? 

Mun mummuni muni mun mammani

No nyt se on sitten tapahtunut: minusta on tullut mummu! Tämä hellyttävä pieni nukkapää on saanut sen aikaan tullessaan tähän maailmaan.

Saman tien tuli elämääni uusi haaste. Piti miettiä, mikä mummulle nimeksi. Millä nimellä lapsenlapseni tulisivat minut tuntemaan?

Vaihtoehtojen joukossa oli joitakin, jotka hyllytin suoralta kädeltä. Ämmä ei suuremmin houkutellut ja muori tuntui vievän ajatukset liikaa Korvatunturille. Isoäiti oli liian virallinen ja mamma varattu Muumimamman käyttöön. Mumma kalskahti korvaan oudolta ja mummo ihan liian vanhalta. Mummi taas tuntui jotenkin sievistelevältä, kuin yrittäisin kiemurrella pieneksi käyneeseen mekkoon ja ripustaa kasvoilleni tekohymyn. Muista kielistä poimittuja eksoottisia nimityksiä en edes harkinnut, halusin olla reilusti suomalainen perusisovanhempi.

Jäljelle jäi mummu. Oma mummuni oli ollut tärkeässä roolissa elämässäni, ja myös äitini oli omille lapsilleni ollut mummu. Mummuudella oli perheessämme siis perinteitä ja positiivinen perussointi. Eri vaihtoehtoja maistellessani mummu tuli kaikkein luontevimmin suustani ulos. Se kuulosti korvissani kotoisalta ja tuntui suussani tutulta. Ja niin päätin, että minustakin tulee mummu.

Minä olen mummu, joku toinen taas kokee omakseen jonkin toisen nimen. Onneksi voi valita millä nimellä haluaa itseään kutsuttavan. Mutta valintaa ei kuitenkaan tule tehdä kevytmielisesti, sillä nimeä joutuu kantamaan loppuelämänsä. Hajuveden valitseminenkin voi joskus olla aikaa vievä ja haasteellinen juttu, mutta jos tulee tehtyä vikaostos tai kun tuoksuun kyllästyy, voi helposti vaihtaa toiseen tuoksuun. Mutta luulen, että mummu ei kovin helposti voi vaihtaa nimeä. Ne pikkuiset, jotka tottuvat kutsumaan sinua jollakin nimellä tuskin kovin helposti sopeutuvat siihen, että tänä syksynä mummu onkin mamma ja kevätkauden alkaessa ehkä taas jotakin ihan muuta.

Ihan eri asia sitten on, jos lastenlasten suussa nimi ajan mittaan muovautuu ja muuttuu. Mummusta voi tulla mummeli tai mummelsson tai vaikka mamelukki. Ja mikäs sen ihanampaa, sillä rakkaalla lapsellahan on aina monta nimeä! Ihan niin kuin lihapadalla, jota äitini usein valmisti, kun mummulan ruokapöytään keräännyttiin isommalla joukolla. Äiti oli itse kehitellyt tuon sunnuntailihapadan ohjeen, ja yllätys oli suuri, kun hän kerran keittokirjaa selatessaan löysi sieltä samanlaisen reseptin, jonka nimenä oli juhlallisesti Burgundinpata. Meidän perheessämme tämä sunnuntaiherkku tunnettiin nimellä ähkyliha. Tuo veljeni lanseeraama, kaikkea muuta kuin juhlava nimitys juontui siitä, että padassa oli kilokaupalla pehmeäksi hautunutta mureaa lihaa, ja sitä tuli aina syötyä liikaa. Ähkyyn asti.

Aika näyttää, millaista ähkylihaa – tai kenties ähkysoijaa tai ähkynyhtökauraa – minun mummulanpöytäni ympärillä tulevaisuudessa nautitaan. Mutta yksi asia on varma: opettelu mummuuteen on alkanut, ja oppimista ja opeteltavaa mummulla riittää varmasti elämän loppuun asti.

Elämää

Kaikki alkoi siitä, että olin kerännyt kimpun tuulen pudottamia, kuivia koivunoksia kodin joulukoristeluita varten. Ja kun joulu sitten oli ohi ja tuli aika heittää nuo risut menemään, en pystynytkään tekemään sitä. Sirojen oksien himmeä, ruskea kauneus ja niiden hennon olemuksen yllättävä lujuus pitivät minua otteessaan.

Puristin risukimppua kädessäni, ja ennen kuin huomasinkaan, olin kiepauttanut siitä seppeleen. Kun pyörittelin seppelettä kädessäni, aloin nähdä siinä ihmisen kasvot. Ja sen jälkeen sen pois heittäminen tuntui mahdottomalta.

Tässä se siis on. Taideteos nimeltä Elämä.

Esittelin teostani ylpeänä perheelle ja ystävilleni. He tuiijottivat sitä tyhjin katsein. Ymmärsin heitä hyvin. En ole koskaan ollut kädentaitojen mestari, ja he näkivät todennäköisesti vain epämääräisen risukyhäelmän, josta he nyt epätoivoisesti yrittivät keksiä jotakin sanottavaa.

Mutta minä näin enemmän. Näin hiusten kehystämät kasvot. Ihmisen kasvot. Ehkä Jeesuksenkin kasvot? Ihmisen Pojan kasvot.

Näin seppeleessä myös elämän "lenkin", sen matkan, jonka me jokainen täällä teemme. Usein tuo lenkki on aika risuinen ja rujo, niin kuin risuseppeleenikin. Matkaan punoutuu mukaan monta oksaa, erilaisia, eri pituisia, osa kesken katkenneita, joidenkin pinta rikki raastettu. Mutta kaunis on elämän lenkki, kaunis on seppele, koruttomuudessaankin.

Mietin myös niitä monia erilaisia seppeleitä, joita elämämme aikana saamme kantaa. Lapsuuden voikukkaseppele, jonka kieli keskellä suuta, sormet töhryisinä kieputamme ja painamme syvälle päähämme. Morsian, kesän kuningattarena, seppele hiuksillaan. Kunniaseppeleet sotasankareille, laakeriseppeleet maistereille. Se hiljainen seppele, jonka ystävät laskevat arkullemme. Ja lopulta voitonseppele, joka – toivottavasti –  odottaa meitä perillä.

Katseeni etsii kohtaa, jossa elämän lenkki päättyy. Mutta sellaista ei löydy. Seppeleen kehästä ulos törröttävät pitkät, harvat, hennot oksan päät ovat kuin lupaus siitä, että elämä jatkuu. Suuri osa siitä vasta aavistuksena, vielä meidän silmiltämme salattuna. koska "vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee".  Mutta lupaus on läsnä jo nyt: paljas, lehdetön oksa tulee kerran puhkeamaan lehteen, kun uusi elämä valtaa sen.

Seppeleen syntyminen oli kuin elämä itse. Yllättävä, hetkessä muuttuva, jatkuvasti uutta luova. Yhtenä hetkenä jotakin ei ole, ja seuraavassa hetkessä se on täällä. Jokin, joka on jo joutumassa poisheitetyksi, löytääkin uuden tarkoituksen. Kun suostuu taipumaan ja asettumaan uuteen muotoon, voi elämämme alkaa puhua rikkaammin kuin koskaan ennen.

Seppele seinälläni on vain kimppu risuja, kömpelöin käsin muotoonsa sitaistu. Mutta kun pysähdyn sen luo, se julistaa minulle oivaltamisen iloa, luomisen vapautta, karheasta löytyvää kauneutta, uuden alun mahdollisuutta. Elämää.

Hei, Muumi!

Ei muumitaloa lukita yöksi –– eikä muumivideo sammu koskaan. Siltä se ainakin tuntui, kun meidän lapset olivat pieniä. Joskus muumien seikkailut kaikuivat ilmoille tuplana, kun niitä vyöryi myös naapurin lapsiperheen rivitalotakapihan ovesta. Muumit tarjosivat kyllä aikuisellekin ihan mukavan tuijottelutuokion, kiitos ennen kaikkea laadukkaiden ääninäyttelijöiden, jotka olivat juuri sitä, oikeita näyttelijöitä, maamme parhaimmistoa. Jotkut heidän lausumistaan repliikeistä ovat jääneet elämään perheemme keskelle. Kuulen vieläkin korvissani, miten Vilijonkka ääni ylpeydestä väristen esittelee olevansa "Äiti ja Kotirouva"  –  ihan niin kuin meidän äiti, sanoivat meidän pojat. Oi niitä aikoja!

Myös Muumilaakson tarinoiden tunnusmusiikki on syöpynyt ikuisesti muistiini. Siellä se lähtee soimaan kuin napista painamalla, kun vain tapailen ensimmäisiä sanoja, ja se jatkuu ja jatkuu:   "....karkeloi kansa ja kunnailla soi, muumeilta elämää oppia voi...." Ja juuri siitä haluankin kirjoittaa. Sillä muumit ovat vielä niin paljon enemmän kuin tuo lasten piirretty. Tove Janssonin muumikirjoihin olen oikeastaan tutustunut vasta aikuisena, mutta onneksi olen! Sillä niistä voi ihan oikeasti oppia elämää. Kirjojen erilaisiin hahmoihin on kätketty roppakaupalla ihmisluonnon ymmärtämistä ja elämänviisautta.

Muumiperhe asuu Muumilaaksossa, talossa, joka on Koti isolla K:lla. Se on paikka, jossa jokainen saa olla se joka on ja jossa jokaiselle löytyy juuri se paikka, jossa hän viihtyy parhaiten. Kaikkein omituisimmatkin. Niinkuin isokuonoinen, pistäväkatseinen esi-isä, joka asuu kaakeliuunin takana. Siellä hän on, ja se on kaikista ihan normaalia. Hänen muotokuvansa tuijottaa perhettä salongin seinällä, ja hänet mainitaan joskus päivälliskeskusteluissa, mutta hän saa olla omissa oloissaan ja liikkua talossa niin kuin tahtoo. Tai taskukokoinen Pikku Myy, joka löytyy milloin mistäkin. Tai Nuuskamuikkuinen, joka tulee aina keväällä ja asuu omassa vihreässä teltassaan, sopivan etäällä talosta. Nuuskamuikkinen on introvertti ja tarvitsee paljon yksin oloa ja tilaa ympärilleen. Hänelle annetaan tilaa olla yksin, ei liikaa, vaan juuri sopivasti, niin että hän kokee kuuluvansa joukkoon mutta ei kuitenkaan ahdistu toisten seurasta. Nuuskamuikkunen ei oikeastaan kaipaa ketään, mutta hän ymmärtää, että on ystävällistä kirjoittaa syksyisin jäähyväiskirje Muumipeikolle, joka sitä niin kovasti odottaa.

Muumiperhe ei ota paineita vieraskoreudesta, he elävät omaan tapaansa ja omaan tahtiinsa, ja heidän arkeensa ja juhlaansa ovat kaikki talolle tupsahtavat tervetulleita osallistumaan. Muille seudun asukkaille Muumilaakson väen boheemi elämäntapa on kummastelun aihe. Mutta samaan aikaan muumien huolettomuus, elämänilo ja aito toisista välittämisen ilmapiiri vetää heitä puoleensa kuin lämmin kotiliesi. Kun elämä alkaa tuntua tyhjältä, tarkoituksettomalta ja ahdistavalta, on aika lähteä muumiperhettä tapaamaan.

Kirjassa Muumilaakson marraskuu kerrotaan joistakin rannan laaksojen asukkaista, jotka etsiytyvät Muumilaaksoon lämmitelläkseen muumiperheen lämmössä. Sinne saapuu Vilijonkka, joka ei kirjassa taida olla äiti, mutta kylläkin kotirouva. Hän on kotirouva, jonka intohimona ovat kodin suursiivoukset. Pelkkä ajatus suursiivouksesta saa hänet vaipumaan hurmioon. Tai sai aina siihen asti, kunnes eräänä marraskuisena päivänä hän sai päähänsä pestä talonsa vinttikerroksen ikkunat ja oli siinä puuhassa vähällä pudota katolta. Kaamean hetken ajan Vilijonkka katsoo kuolemaa silmästä silmään. Sen jälkeen siivousriepu muistuttaa häntä elämän katoavaisuudesta eikä hän pysty enää tarttumaan siihen. Elämänsä tarkoituksen menettänyt, suursiivouksen traumatisoima Vilijonkka lähtee Muumilaaksoon. Hän kokee halveksunnansekaisia kauhunväristyksiä löytäessään pölykerroksia mamman piirongin päältä, mutta pölystä huolimatta  – tai ehkä juuri siksi – muumiperheen kodin ilmapiiri alkaa parantaa hänen pelästynyttä sydäntään.

Muumilaaksoon saapuu myös Ruttuvaari, joka on kamalan vanha ja kyllästynyt sukulaisiin. Ne ovat niitä, jotka tulevat sunnuntaisin, kyselevät kuinka hän voi ja alkavat sitten puhua jostakin muusta antamatta hänelle aikaa vastata. Sitten he palaavat taas koteihinsa pitämään läpi yön jatkuvia kemuja, niin kuin Ruttuvaari vakaasti uskoo. Ruttuvaari haluaa unohtaa perheet ja sukulaiset ja lähteä laaksoon, jossa hän on käynyt kerran kauan sitten ja jossa elämä maistui elämältä.

Ja sinne suuntaa myös Hemuli, jonka elämän uuvuttavana sisältönä on "uurastaa itsensä melkein hengiltä saadakseen muut ymmärtämään miten näiden pitäisi järjestää asiansa." Hemuli muistelee Muumilaaksoa, missä kaikki tuntui olevan yksinkertaista ja sujuvan kuin itsestään. Siellä hän sai joskus jopa kokea, millaiselta tuntui herätä aamuisin ja olla iloinen. Sinne on päästävä takaisin! Hemulin vanavedessä Muumilaaksoon tassuttelee myös pieni Tuhto, joka asuu Hemulin veneessä. Siinä, jonka Hemuli tervaa joka kevät uskotellen itselleen lähtevänsä purjehtimaan. Ja jonka hän sitten jälleen peittelee huolellisesti, kunnes taas tulee uusi kevät ja on aika tervata vene uudestaan.

Viimeisenä Muumilaaksoon hyppelee Mymmeli, joka tuntee perheen parhaiten. Hän tietää, ettei Muumilaakson elämä ole pelkkää auringonpaistetta eikä muumiperhe ole aina hyvällä tuulella. Totuus on, että  Pa-pa-pa-pa-pa-pa-pa-pa-paa-paa ja Ma-ma-ma-ma-ma-ma-ma-ma-maa-maa ja Muumipeikkokin ovat joskus äkäisiä ja todella kyllästyneitä toisiinsa. Onneksi keittiön takana on ruma jättömaa, hämärä kuusikko, jonne voi mennä päästelemään höyryjä. Mutta Tuhto ei halua luopua illuusiostaan. Mymmeli se vaan ei tiedä, että äidit eivät saa koskaan käyttäytyä huonosti. Niinpä niin.

Perillä heitä kaikkia odottaa yllätys: perhe on matkoilla ja talo tyhjä. Niinpä he yrittävät itse luoda taloon sen henkeä. "Koskaan en enää saa siivota mutta saanhan minä laittaa ruokaa. Vielä on toivoa!" huudahtaa Vilijonkka ja loihtii niukoista aineksista ja ruoantähteistä aterioita, jotka katetaan pöytään täsmällisesti juuri oikeaan aikaan. Mutta kodin sydän, Muumimamma, hän, joka on "pyöreä juuri sillä lailla kuin äitien kuuluu olla", on poissa, eikä laiha ja teräväkuonoinen Vilijonkka pysty korvaamaan mammaa kodin hengettärenä, vaikka hän kuinka hyörii ja häärää ja korot kopisten paukuttelee kattiloita. On mielenkiintoista, että muumiperheen erityisyys tulee voimakkaimmin esiin juuri silloin, kun he ovat poissa. Vasta silloin muut tuntuvat ymmärtävän, miten korvaamattomia he ovat, kaikkine kummallisuuksineenkin. Heidän jälkeensä on jäänyt aukko, jota kukaan muu ei näköjään pysty täyttämään.

Muumikirjoja lukiessani huomaan usein miettiväni, kenelle hahmoista Tove Jansson on ehkä antanut omia piirteitään. Joidenkin esikuvat saattavat löytyä hänen perheensä, sukulaisten ja ystävien joukosta. Tai kauempaakin... Sillä kirjailijat ovat keskuudessamme, ja he tarkkailevat meitä. Koskaan et voi tietää, milloin sinun sisimpäsi unelmat, pelot ja salaisimmat kaipaukset kirjoitetaan näkyviin, muutamalla sanalla, osaksi tarinaa.

Ja mikäs sen hienompaa, sillä juuri siitä elämää voi näköjään oppia.


(Lainaukset kirjasta Muumilaakson marraskuu (Sent i november), suom. Kaarina Helakisa)

Kirjahullu irrottelee

Kirjahullu on alkanut irrotella. Hän ei enää tyydy pitämään kirjoja vain yöpöydällään, työpöydällään, keittiössä, WC:ssä pidempien istuntojen varalta ja laukussaan bussimatkoja varten, vaan hän vie luettavaa mukanaan myös saunaan. Vapaapäivän kunniaksi lämmitetyn aamusaunan lauteilla ahmin loppuun Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää, samalla kun nidotun painoksen viimeiset sivut irtoilivat hiljaa liimauksistaan saunan lämmössä. 

Jää ei jättänyt kylmäksi. Eikä siihen olisi tarvittu saunaakaan. Huikeaa! Ja samalla masentavaa. En koskaan pysty kirjoittamaan mitään yhtä tarkkanäköistä, yhtä syvälle ihmisluontoon porautuvaa, yhtä koskettavaa, yhtä pysäyttävää. Mutta siitä asti kun opin lukemaan ja kirjoittamaan, olen aina kirjoittanut jotakin. Satuja, tarinoita, sarjakuvia, lehtiä. Päiväkirjaa, kirjeitä, laulunsanoja. Muistiinpanoja lasten vauvavuosilta. Näytelmiä. Blogitekstejä. Artikkeleita ja haastatteluja. Opetuksia, alustuksia ja saarnoja. Sanat ja kieli ovat maailma, jossa viihdyn. Kun saan eteeni kynän ja paperia tai tietokoneen näppäimistön, olen tullut kotiin. Ja silloin kun en kirjoita, pyörittelen ja maistelen sanoja mielessäni ja sorvailen lauseita. 

Myös elokuvissa rakastan sanoja, ja ehkä siksi kauhuleffat eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. Jos pääosassa ovat moottorisahamurhaajat tai ihmissudet, zombit tai vampyyrit, dialogilla ei ymmärrettävästi ole kovinkaan suurta merkitystä. Edward Culleninkin tenhovoima taisi perustua enemmän palavansynkkiin katseisiin ja salaperäinen vaitelias sankari -imagoon kuin säkenöivään dialogiin. (Puheliaitakin vampyyreita tosin löytyy, ainakin elokuvassa Interview with the Vampire, joka kannattaa katsoa, jos haluaa nähdä Tom Cruisen tai Brad Pittin todella erilaisissa rooleissa kuin tavallisesti.)

On kuitenkin olemassa elokuvia, jotka eivät ole kauhuelokuvia mutta joiden tarinoihin ja teemoihin kätkeytyy todellisia kauhun aineksia. Iris ja Still Alice kertovat naisista, jotka käyttävät kieltä ja sanoja ammatikseen ja jotka sitten menettävät tuon kyvyn. Iris on todellisuuteen pohjautuva tarina kirjailija Iris Murdochista, joka oli sanankäytön mestari mutta joka sairastuttuaan Alzheimerin tautiin kadotti vähitellen sanojen maailman kokonaan. Still Alice perustuu Lisa Genovan romaaniin ja kertoo Alice Howlandista, yliopiston kielitieteen professorista, joka sairastuu samaan tautiin 50-vuotiaana. 

”I feel as if I´m sailing into darkness”, kuvailee Iris Murdoch sairautensa etenemistä. ”I feel as though my brain is dying”, kertoo Alice. Kuin purjehtisi pimeyteen. Aivot, jotka sammuvat ja kuolevat vähitellen. Iris ja Still Alice ovat kauhuelokuvia kammottavimmillaan! En tiedä mitä tekisin, jos sanat yhtäkkiä hajoaisivat palasiksi kun lähestyisin niitä ja jos kirjaimet eivät enää suostuisi järjestymään sanoiksi. Kalpean aavistuksen saan siitä jo nyt, kun yhtäkkiä huomaan, että en muistakaan jotakin nimeä, joka ennen oli tuosta vaan poimittavissa muistini arkistoista.Yritän kuopia ja raapia mieleni pohjalta sanaa, jonka tiedän tietäväni, mutta turhaan, käteni haroo tyhjää. Vaikka kuinka raavin aivosolujeni tulitikkuja, tuli ei syty, rikkipää ei iske kipinää, mistään ei ilmesty kirjaimia, jotka menisivät kiltisti jonoon ja muodostuisivat sanaksi.

Mutta ainakin toistaiseksi sanat ovat aina tulleet takaisin. Joskus viiveellä, kuin mutkan kautta, kiertotietä. Mutta ne eivät ole jättäneet minua, ja siitä olen kiitollinen. Rakastan sitä, miten sanat tekevät näkyväksi sen mitä sisälläni ja ympärilläni on ajatuksina ja tunteina ja kokemuksina. Sanat myös kutsuvat minua matkalle uusiin kokemuksiin ja elämyksiin. Ne pukevat unelmat näkyvään muotoon. Ja mikä parasta, ne tekevät sen turvallisella tavalla, niin että voin istua kuin Bilbo Reppuli tukevasti nojatuolissani ja uppoutua unelmoimaan ja lukea seikkailuista ilman että tarvitsee itse astua niihin mukaan.

Seikkailut eivät näet ole ominta aluettani. Koulussa kirjoitin kerran aineen, jonka otsikko oli "Päivä alkuasukkaana". Tietämykseni aiheesta rajoittui lähinnä Tarzan-kirjoihin ja Tarzan-elokuviin, mutta hämärästi muistan, että jossakin savimajojen ja banaaniterttujen maailmassa alkuasukkaani eleli. Olin kiltti oppilas, joka koki olonsa turvalliseksi, kun elämä oli ennakoitavissa ja sujui sääntöjen mukaan, ja samaan muottiin istutin myös alkuasukkaani. Ja koska teksteissäni asiat ovat aina pysyneet kuuliaisesti järjestyksessä ja virranneet johdonmukaisesti alusta loppuun, sama tyyli hallitsi myös kouluainettani. Niinpä alkuasukkaani suoritti päivänsä askareet suorastaan virkamiesmäisellä täsmällisyydellä, vain kellokortti puuttui hänen varusteistaan. Opettaja luki aineeni ääneen ja kehui kirjoitelmaani, koska sen tapahtumat etenivät loogisesti ja järjestyksessä. Erityisesti hän kiitti sitä, että alkuasukkaani muisti päivän päätteeksi poimia mukaansa banaanitertun, jonka hän aineen alussa oli piilottanut pensaikkoon illalla kotiin vietäväksi.

Kun nyt vuosien jälkeen muistelen alkuasukastani, haluaisin kirjoittaa hänen päiväänsä täysin uuden käsikirjoituksen. Kuka jaksaa murehtia banaaneista ja iltapalasta ja kotiintuloajoista, kun tarjolla on tutkimaton viidakko ja kaikki elämykset, joita se tarjoaa sille, joka uskaltaa sukeltaa sen salaperäiseen vihreään syliin? Astu sinne, poloinen alkuasukkaani, ole vapaa, seikkailu odottaa sinua! Osa minusta haluaisi itsekin kirmata viidakkoon, riistäytyä irti logiikan ja järjestyksen hirmuvallasta ja alkaa irrotella. Kerran otin läppärini ja päätin heittäytyä. Antaa sormien juosta näppäimistöllä ja kirjoittaa mitä ikinä mieleen juolahti. Tajunnanvirtaa! No, eihän siitä mitään tullut. En ollut kirjoittanut montaakaan riviä, kun oli jo pakko pysähtyä ja näpytellä takaisinpäin, korjata virhelyönnit ja vaihtaa jokin huonolta tuntuva sana toiseksi.

Ei, seikkaileminen ei taida olla minua varten. Elää vaarallisesti? Minulle se on sitä, että otan kirjan mukaani saunaan ja luen sitä löylyn lämmössä, silläkin uhalla, että kirja hajoaa palasiksi. Mutta ehkä vielä joskus tulee se hetki, kun uskallan nousta nojatuolistani ja lähteä seikkailuun. Uskallan irtautua laiturista ja antaa veneeni lipua vapaasti virran mukana, kauas tutusta ja turvallisesta kotilaiturista. Jos en tosielämässä, niin ainakin sanojen maailmassa. Kuka tietää. Mutta toistaiseksi nautin kalastelusta ihan vaan kotirannassa ja iloitsen siitä, että sanat ainakin vielä uivat ulottuvillani ja suostuvat silloin tällöin tarttumaan onkeeni.