Kumman ottaisit?

Jo aika monta joulua eläneenä olen huomannut, että jokainen joulu on kuin kilometripylväs, jonka kohdalla vertaan elämäni jouluja ja pohdin, millä tavalla tämä joulu erosi edellisestä ja mikä ehkä ensi jouluna on eri tavalla kuin nyt. Vuoden lopun lähestyminen tarjoaa muutenkin mahdollisuuden ainutlaatuiseen näköalapaikkaan. Joulukuun viimeisinä päivinä pysähdymme usein hetkeksi katsomaan elämäämme sen molempiin suuntiin: miettimään, mistä olemme tähän hetkeen tulleet ja mihin olemme menossa. Elämän erilaiset vaiheet ja tapahtumat kulkevat sielumme silmien editse, toiset kirkkaina, toiset tummempina muistoina. Joidenkin eteen tulevaisuus piirtyy valoisana ja toiveikkaana, toisille taas synkkänä ja uhkaavana. 

Täydellistä onnea tuskin kukaan elämältään odottaa, mutta jokainen haluaisi varmasti uskaltaa kurkottaa edes pientä onnen murusta kohti. Mutta mikä elämässä loppujen lopuksi on tärkeintä?

Näitä miettiessäni muistin erään kolumnitekstini kohta kymmenen vuoden takaa, joka tarjoaa yhden näkökulman ja vastauksen tähän kysymykseen. Se tekee sen kysymällä meiltä: Kumman ottaisit?

Esitin eräänä päivänä miehelleni kysymyksen, jota olin pyöritellyt omassa mielessäni, ihan vaan ajatuksia herättämässä: Jos saisit valita seuraavista kahdesta vaihtoehdosta, kumman ottaisit? Ottaisitko täydellisen elämän, jossa saat kaiken mistä ikinä olet haaveillut - täydellisen terveyden, täydellisen uran, täydellisen puolison, täydelliset lapset, unelmiesi kodin unelmapaikalla, mahdollisuuden hankkia kaikkea mitä haluat ja koska haluat, viettää lomasi missä ikinä haluat ja miten haluat, ihanat lapsenlapset, onnellisen vanhuuden, pitkän iän ja kivuttoman kuoleman - mutta sitten raukeat tyhjiin, ja on kuin sinua ei olisi koskaan ollutkaan.

Vai valitsetko elämän, jossa on vaikeuksia, koettelemuksia, pettymyksiä, menetyksiä, täyttymättömiä toiveita, rahapulaa, sairautta, surua, epäonnistumista ja lopulta ehkä kivuliaskin kuolema, mutta jonka jälkeen saat Raamatun lupauksen mukaan iloita ja riemuita ikuisesti uudeksi luodussa maassa ja olla aina Herran ja rakkaittesi kanssa?

Niin, kumman ottaisit? Meidän ei tarvinnut kovin kauaa miettiä, kun jo osasimme tehdä valintamme. Ensimmäinen vaihtoehto kuulostaa kyllä hetken houkuttelevalta, mutta lopulta vaakakupissa painaa kuitenkin enemmän se mikä kestää kauemmin, ikuisesti. Mitä iloa olisi sadankaan vuoden täydellisen onnellisesta elämästä, joka raukeaisi kuitenkin tyhjiin? Täydellinen onni menettäisi merkityksensä, jos sen kokenut ihminen häviäisi lopulta olemattomiin.

Ihmiseen on sisäänrakennettuna tietoisuus siitä, että hän on ikuisuusolento, että hän ei häviä olemattomiin kuolemankaan jälkeen. Jotenkin vain tiedämme, että jatkamme olemassaoloamme senkin jälkeen, kun olemme vetäneet viimeisen hengenvetomme tässä ruumiissa. Kun uskomme näin, silloin merkityksellisemmäksi kuin se mitä meille näiden muutaman kymmenen vuoden aikana tämän maanpäällisen elämän aikana tapahtuu, nousee se, missä ja millaisina vietämme ikuisuutemme.

Merkitykselliseksi nousee myös se, miten reagoimme asioihin, joita meille tapahtuu tämän elämän aikana. Ihmiselle voi tapahtua vaikka kuinka hirveitä asioita, mutta hänen elämänsä tuoksun ja maun ratkaisee se, mitä ne saavat hänessä aikaan. Tuleeko hän katkeraksi ja kyyniseksi ja toivottomaksi vai nouseeko hänessä esiin kestävyys ja lempeys ja luottamus siihen, että vaikka nyt on pimeää, senkin keskellä voi nähdä valonsäteitä. Säteitä siitä maailmasta, joka täynnä huikaisevaa valoa odottaa meitä tämän ajan tuolla puolen.

Hollantilainen Corrie ten Boom vietiin toisen mailmansodan aikana perheineen vangiksi natsien keskitysleirille, koska he olivat auttaneet juutalaisia. Isä ja sisar kuolivat natsien käsissä, Corrie selvisi hengissä keskitysleirin kauhujen läpi. Hän oli nainen, joka reagoi kokemiinsa kärsimyksiin ja vääryyteen valamalla toivoa ja rohkeutta ympärilleen ja antamalla lopulta anteeksi pahantekijöilleen. Hän lainaa kirjansa Jumalan kulkuri esipuheessa tuntemattoman tekijän ajatelmaa elämästä:

"Elämäni on kuin kudos Jumalan ja minun väillä. Minä en valitse värejä. Hän työskentelee rauhallisesti; usein Hän käyttää surun lankoja, ja minä unohdan järjettömässä ylpeydessäni, että Hän näkee oikean puolen ja minä nurjan. Vasta sitten kun kangaspuut ovat vaienneet ja sukkula on lakannut lentämästä, Jumala levittää kankaan ja selittää miksi. Taitavan Kutojan kädessä ovat tummat langat yhtä tarpeellisia kuin kullan ja hopean väriset mallissa, jonka Hän on suunnitellut. "

Elämäsi langat saattavat näyttää olevan solmussa, ja ehkä ihmettelet, miksi jotakin kauniin väristä lankaa käytettiin vain niin pieneen alueeseen, ja sitten se jo katkaistiin. Mutta voit olla varma siitä, että jonkain päivänä saat nähdä elämäsi kankaan oikealta puolelta ja sen täydellisen kuvan, joka siihen on kudottu. Ja silloin ymmärrät, miksi.

Ja ehkä vähän naurahdatkin sille, että sinun joskus piti miettiä, kumman ottaisit.

Kuningas Tuliharja

Viime aikoina olen yhdessä joidenkin ystävien kanssa tutkaillut ihmisten erilaisuutta. Olemme yrittäneet tunnistaa omia ja toistemme persoonallisuuspiirteitä ja hämmästelleet sitä, miten eri tavalla eri ihmiset saattavat toimia ja reagoida.

Erilaisuus on rikkautta, sanotaan. Ajatuskin tieteiselokuvien eteemme marssittamista tulevaisuuden ihmisistä, klooneista, jotka ovat kaikki toistensa täydellisiä kopioita, puistattaa meitä. Mutta erilaisuus voi olla myös uhkaavaa ja pelottavaa. Tästä seuraavassa esimerkkinä eräs tapaus perheemme historiasta.

Kun lapsemme olivat pieniä, he saivat syntymäpäivinä ja jouluna toivoa lahjaksi jonkin vähän kalliimman leikkikalun. Monesti toiveet kohdistuivat silloin Legoihin, jotka kestävinä, pestävinä ja loputtoman monimuotoisina olivat myös isän ja äidin suosikkeja.

Erään kerran mieheni halusi ilahduttaa poikia ihan muuten vaan, ilman syntymäpäiviä tai joulua, ja antoi heidän valita kaupasta mieleisensä Lego-hahmon leikkejä rikastuttamaan. Pikkuveljelle tuli iso pulma, kun hänen suuresti ihailemansa isoveli valitsi hyllystä Kuningas Tuliharja -nimisen hahmon. Pikkuveli oli itse haaveillut jostakin toisesta hahmosta, mutta viime hetkellä rohkeus petti. Halu olla kaikessa isoveljen kaltainen sai hänet muuttamaan mielensä, ja niin ostoskoriin poimittiin toinenkin Kuningas Tuliharja.

Niinpä sitten kotona kaksi täysin samanlaista Kuningas Tuliharjaa kiisteli valtakunnan herruudesta, molemmat todennäköisesti tilanteesta aika ymmällään. Jälkeenpäin jo aikuisiksi kasvaneet pojat ovat muistelleet tapausta naureskellen. Leikki olisi varmasti kaikista tuntunut paljon hauskemmalta, jos Kuningas Tuliharjalla olisi ollut arvoisensa vastustaja tai joku luotettava liittolainen. Mutta lapsena samanlaisuus tuntui turvallisimmalta valinnalta.

Jos rehellisiä ollaan, usein se tuntuu myös meistä aikuisista turvallisimmalta. Erilaisena oleminen tai toisten erilaisuus voi meistäkin olla pelottavaa. Ja kuitenkin se on todellisuutta, johon meidät on luotu. Jokaisella ihmisellä on täysin omanlaisensa sormenjäljet. Jokaisella meistä on oma ainutlaatuinen äänemme. Ja jokaisella meillä on myös oma paikkamme Taivaan Isän lähellä, jota kukaan muu ei voi täyttää. Jos me emme ole siinä omalla paikallamme, tuo paikka jää tyhjäksi, ja Jumalan valtakunta menettää sen rikkauden, jonka meidän mukanaolomme voisi siihen tuoda.

Uskalletaan siis olla ja antaa toistenkin olla erilaisia. Silloin pääsemme kaikki, niin Kuningas Tuliharja kuin me muutkin, iloitsemaan siitä rikkaudesta mitä se tuo tullessaan.

- Trust me, sanoo Jack Bauer

- Trust me, sanoo Jack Bauer. Ja mehän luotamme. Oli tilanne kuinka paha tahansa ja terroristit kierompia kuin koskaan, Jack hoitaa homman kotiin. Ja vaikka hän Mustanaamion tapaan on kova koville, muille hän on symppis. Kohtelias ja huomaavainen.  - Excuse me, muistaa hän aina sanoa käheällä kuiskaavalla äänellään, poistuessaan vastaamaan vaativasti pirisevään kännykkäänsä.

Jack on pelastanut minutkin useammin kuin kerran. Joskus kun omat tai läheisten murheet ja taakat tuntuvat vyöryvän ylitse sietokyvyn, ei muuta kuin Jackin seikkailut pyörimään DVD:ltä. Lenkkeily olisi toki monin tavoin terveellisempää, mutta lähdepä nyt tällaisena joulukuun iltana lenkkeilemään tuonne sysipimeyteen. (Tiedän, tiedän, moni lähtee. Mutta minä katson mieluummin sohvaltani, kun Jack huhkii.)

Jack Bauer ja 24-sarja punoutuvat perheemme elämään samalla tavalla kuin Babarit ja Muumit ja Richard Scarryn touhukas maailma, jotka tuntuivat lasten ollessa pieniä pyörivän taukoamattomana non-stoppina olohuoneessamme. Aikuiset lapsemme muistavat vieläkin joitakin vuorosanoja näistä sarjoista.  24 taas auttoi perheemme elämämme tähän asti vaikeimman ajan yli. Kun menetimme yhden meistä ja kun oli kuin hirmumyrsky olisi pyyhkäissyt kotimme yli, sarjan seuraaminen oli yksi niistä asioista, jotka pitivät meidät järjissämme ja kiinni elämässä. Tilanteessa, jossa kaikki elämän turvallisuus ja ennakoitavuus tuntui kadonneen, oli uskomattoman hoitavaa kun sai laittaa pyörimään taas jaksollisen Jackin seikkailuja tietäen, että tämän jakson jälkeen on olemassa seuraava ja sitä seuraava ja vielä seuraava. Ja tämän kauden jälkeen taas uusi kausi.

Ilta illan jälkeen 24 kokosi perheemme yhteen, kuin säikähtäneet linnunpojat pesäänsä, kylki kyljessä etsimään turvaa toisistamme. Tunnin ajan saimme liidellä oman todellisuutemme yläpuolella ja hengittää hetken vapaammin. Se, että kaikki oli fiktiota, mahdollisti sen, että oman koettelemuksen keskellä sai seurata turvallisen etäältä tapahtumia, joissa toisillekin kävi huonosti. Hekin joutuivat ahdinkoihin ja menettivät rakkaitaan. Se tuntui lohduttavalta, ja jokainen pystyi käymään läpi omia tunteitaan, ilman että tarvitsi millään tavalla osoittaa empatiaa tai myötätuntoa todellisille lähimmäisille.

Ja nyt, vuosia myöhemmin, Jack on edelleen silloin tällöin seuranamme.  -Trust me, sanoo hän vieläkin vetoavasti. Oikeasti olemme kyllä luottaneet elämämme paljon suurempiin käsiin, mutta ei nyt pahoiteta Jackin mieltä. Lyhytaikaisia arjesta irtautumishetkiä varten hän on edelleen meidän miehemme.