Hetkestä toiseen

Rakastan katsella elokuvia ja uppoutua niiden tarinoihin ja henkilöihin ja tapahtumapaikkoihin. Joskus elokuvissa on kohtauksia, jotka syystä tai toisesta puhuttelevat niin voimakkaasti, että ne jäävät lähtemättömästi mieleen. Yksi sellainen löytyy elokuvasta Tunnit, joka pohjautuu Michael Cunninghamin samannimiseen romaaniin. Elokuvassa on kohtaus, jossa yksi sen päähenkilöistä, nainen nimeltä Clarissa, muistelee erästä nuoruutensa aamua ja kertoo siitä aikuiselle tyttärelleen. Tytär on kuullut tarinan jo monen monta kertaa aikaisemminkin, mutta antaa äidin jälleen kerran muistella ja heittäytyy mukaan kertomukseen.

- Muistan erään aamun, aloittaa Clarissa. - Nousin aamunkoitteessa. Tunsin mahdollisuuksien määrän. Tiedätkö sen tunteen? Muistan, kuinka ajattelin: "Tämä on onnen alku. Tästä se alkaa. Ja sitä tulee tietenkin lisää." Äiti ja tytär katsovat toisiinsa ja nauravat, koska he tietävät, miten tarina jatkuu. Mutta tämä kerta on erilainen. Kun tarina on kerrottu loppuun, molemmat naiset, vanha ja nuori, tuntuvat ensimmäistä kertaa oikeasti ymmärtävän, mitä tuo vuosien takaisen aamuhetken opetus todella merkitsee. Ja Clarissa jatkaa:  - En tajunnut, ettei se ollut alku. Se oli onnea. Se oli se hetki. Juuri silloin.

Elämä on täynnä hienoja hetkiä. Usein ne ovat niin ohikiitäviä ja arkisen tuntuisia, että niiden merkitystä ei pysähdy ajattelemaan. Niinkuin se hetki, kun käännät esiin ensimmäisen sivun kirjasta, joka on seuraava osa sarjasta, jonka jokaisesta aikaisemmasta osasta olet nauttinut, ja olet jo malttamattomana odottanut, että saisit tietää, mitä tarinan henkilöille sitten tapahtuu. Tai se täynnä mahdollisuuksia oleva hetki, kun avaat DVD-kotelon, laitat levyn soittimeen ja asetut lempituoliisi katsomaan elokuvaa, jota et ole vielä koskaan nähnyt, mutta josta olet kuullut niin paljon hyvää. Tai se hetki, kun revit käärepaperit suklaalevystä ja taitat suuhusi ensimmäisen nautinnollisen rivin. Tai se hetki, kun tulet kotiin ensimmäisenä ja koti on siisti ja kaunis ja hiljainen ja saat nauttia siitä, että jokainen huone toivottaa sinut tervetulleeksi ilman odotuksia ja vaatimuksia ja on hetken vain sinua varten.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä kipeämmin sen tajuaa: hienot hetket eivät välttämättä koskaan toistu. Olen nähnyt auringonnousuja ja auringonlaskuja, kuutamoita ja tähtitaivaita, joita katsellessani olen ajatellut, että ihailen tätä samaa näkyä sitten taas huomenna tai ensi viikolla tai ensi kuussa tai ensi vuonna. Mutta päivät ja viikot ja kuukaudet ja vuodet kuluvat, eikä tuo sama näky enää koskaan ole toistunut. Vanha viisaus kehottaa tarttumaan hetkeen: Carpe diem. Tartu hetkeen, koska mitään muuta sinulla ei ole. Yksikään elämämme hetkistä ei koskaan toistu eikä yhdenkään hetken elämys välttämättä koskaan toistu enää samanlaisena.  Meitä ei ole tarkoitettu elämään menneisyydessä eikä tulevaisuudessa, vaan juuri nyt.

Mutta mihin unohtui iankaikkisuus, miettii joku ehkä nyt. Eikö pastori enää usko iankaikkisuuteen, kun puhuu vain hetkistä ja niiden katoavuudesta? Onhan meille luvattu paljon enemmän kuin vain tämä hetki, meillehän on luvattu ikuinen elämä. Niin on, mutta meille on myös kerrottu, että tuo iankaikkinen elämä on alkanut jo nyt. Ja ainakin tässä nykyisessä maailmanajassa se koostuu pienistä, toinen toistaan seuraavista hetkistä, jotka on annettu meille elettäviksi ja koettaviksi.

Joitakin vuosia sitten oli elämässäni raskas, pimeä vaihe, jolloin huomasin usein unelmoivani tulevasta elämästä iankaikkisuudessa, sitten joskus, Jumalan luona. Olisin mieluusti hypännyt kaikkien tämän elämän hetkien yli ja loikannut suoraan sinne, jos siihen olisi tarjottu mahdollisuutta. Erään kerran kun taas olin näissä mietteissä, Taivaan Isä alkoi puhua minulle lempeästi. Hän jutteli tähän tapaan: – Tiedätkös, Sirkka, että ikuinen elämä, se on – elämää. Siis juuri sitä, mistä sinä nyt haluaisit niin mielelläsi päästä pois jonnekin muualle. Ja se ikuinen elämä minun kanssani, se on alkanut jo nyt, juuri siellä, missä nyt olet. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että jos et halua elää nyt, niin miksi ihmeessä haluaisit elää sitten joskus? Mitäpä jos alkaisit opetella elämään jo nyt, juuri siellä missä olet, niin olet sitten jo pikkuisen saanut harjoitella, ennen kuin siirryt uuteen vaiheeseen elämässäsi.

Niinpä minä olen alkanut harjoitella. En ole vielä mestari, mutta muistutan itseäni siitä, että elän jo nyt iankaikkista elämääni ja että tuo elämä muodostuu pienistä hetkistä. Useammin kuin ennen ymmärrän, että yksikään hetki ei koskaan tule toistumaan. Useammin kuin ennen pysähdyn hetkeen ja vain olen siinä läsnä. Useammin kuin ennen uskallan antaa jokaiselle hetkelle luvan olla vain se, mitä sen on mahdollista olla. Hetki voi joskus tuoksun tai tunnelman kautta herättää henkiin muiston menneisyydestä, mutta onnellisinkaan hetki ei koskaan voi olla lupaus tulevasta onnesta. Enää en niin usein ohita elämän pieniä onnellisia hetkiä kepeästi ajatellen, että tämä on vasta onnen alkua, tästä se vasta alkaa ja tätä tulee vielä paljon, paljon lisää.

Ja kun sitten joskus tulee se hetki, kun siirryn tästä elämästä seuraavaan osaan iankaikkista elämääni, niin se on myöskin hetki, joka ei koskaan toistu. Joskus kuvittelen tuota hetkeä ja näen itseni kulkemassa metsässä. Astelen polkua pitkin, varovasti, etten kompastu puunjuuriin. Katselen polun viereen, näkyykö siellä mustikoita. Polku laskeutuu alemmas,varjoisaan kohtaan metsää. Tunnen suopursun tuoksun ja kierrän upottavan kosteikon. Otan askeleen toisensa jälkeen, näen saappaitteni kärjet polulla. Polku nousee taas ylemmäs, ja tunnen auringon lämpöisen kosketuksen männynrunkojen lomasta. Ja sitten, kun otan taas uuden askeleen, huomaan, että ympärilläni oleva metsä on jotenkin muuttunut ja että vierelläni polulla kulkee joku. Hän sanoo ystävällisesti:  – No niin, sinä tulit. Tervetuloa! Jatketaan matkaa, minä näytän sinulle paikkoja. Täällä on aika monia, jotka ovat jo kyselleetkin, koska sinä tulet.

Tuplasti parempi?

Jokin aika sitten maassamme keskusteltiin vilkkaasti kaksoiskansalaisuudesta, joka tarjoaa sen saaneille maan kansalaiselle kuuluvia etuoikeuksia (joskin varmasti myös velvollisuuksia) kahdessa eri valtiossa. Nähtäväksi jää, millaisia vaikutuksia käydyllä keskustelulla on, mutta ainakin tähän asti kaksoiskansalaisuus on käsittääkseni ollut tavoiteltu asia. On myös monia muita asioita ja ilmiöitä, joiden merkitys laajenee ja usein jopa paranee sen kautta, että niitä kuvaavan sanan eteen lisätään kaksois- etuliite.

Niinkuin esimerkiksi kaksoistutkinto, jonka suorittaja saa kaksi tutkintoa suoritettua samalla kertaa, jos vain jaksaa puurtaa. Tai kaksoisvoitto, jonka joku maa voi saavuttaa kansainvälisissä urheilukilpailuissa. Entä miltä kuulostaa kaksoisagentti? Eiköhän vaan vielä salaperäisemmältä ja ovelammalta kuin tavallinen yksinkertainen agentti, joka toimii vain yhden toimeksiantajan hyväksi. Tai kaksoisolento, joka on, ainakin teoreettisesti ajateltuna, mielikuvitusta kiihottava ja jännittävä mahdollisuus -  vaikkakaan ei ehkä kovin kiva juttu, jos sellaiseen oikeasti törmäisi. Ainakaan omaansa.

Kaksoispohja autossa tai veneessä antaa lisää lujuutta ja lämmöneristyskykyä. Kaksoishäät taas ovat häät, joissa kaikkea on tuplasti enemmän: rakkautta, romantiikkaa, häävieraita, tunteita ja tunnelmaa. Ja jos sanalla on kaksoismerkitys, sitä voi käyttää monessa eri yhteydessä ja sen avulla voi luoda sanaleikkejä, vaikka se voi toki myös hämmentää ja aiheuttaa väärinymmärryksiä.

Lapsena seurasin usein taitoluistelukisoja televisiosta. Muistan, miten urheiluselostaja luetteli kilpailijoiden hyppyjä, joilla oli omituiselta kuulostavia nimiä, kuten lutz ja axel ja kärkisilmukkahyppy. Ja muistan, miten hän hurmioitui, kun jäällä nähtiin taidokkaita kaksoisaxeleita ja kaksoiskärkisilmukkahyppyjä. Olivathan ne toki jotakin aivan muuta kuin yksinkertaiset axelit ja yksinkertaiset kärkisilmukkahypyt!

Mutta on olemassa yksi sana, joka ei tunnu sisällöltään sopivan tähän sarjaan. Asia, jonka olemusta ei sitä kuvaavassa sanassa esiintyvä kaksois-etuliite tee yhtään houkuttelevammaksi tai paremmaksi tai salaperäisemmäksi. Päinvastoin. Kukaan sitä tuskin tavoittelee tai ponnistelee sen saadakseen tai riemuitsee onnistuttuaan pääsemään sen omistajaksi. Joko arvaat, mitä tarkoitan?

Se on kaksoisleuka. Kaksoisleuka ei ilahduta ketään, tai ei ainakaan sitä, jolla sellainen on ja joka näkee kaikista itsestään otetuista valokuvista ensimmäiseksi ja vain ja ainoastaan sen. Kamera on armoton ja tekee tyhjäksi selitysyrityksesi, että tuo jokin leukasi alla aiheutui vain kuvaushetken valaistusolosuhteista tai pään huonosta asennosta. Se on totta ja se on tullut jäädäkseen. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä.

Herkkävaistoinen lukija onkin ehkä jo oivaltanut, miksi vuodatan tuskaani tällaisesta mitättömän pienestä asiasta, jolla ei maailman kärsimyksen tai edes oman elämäni muiden haasteiden rinnalla pitäisi olla pienintäkään merkitystä. Olen alkanut ymmärtää, että minusta on tulossa vanha. Tai että olen ainakin huomattavasti vanhempi kuin seitsemäntoista vuotta sitten, kun täytin neljäkymmentä. Silloin sekin tuntui paljolta, mutta silti tunsin olevani ikävuosiini nähden nuorekas.

Mutta nyt on toisin. Tunnen olevani juuri sen ikäinen kuin olen ja huomaan, että vanheneminen ei ole minulle ihan helppoa. Varsinkaan ei sen hyväksyminen, että oma ulkomuoto sen seurauksena muuttuu. Jollekin se, mihin katse peilissä ja omissa valokuvissa porautuu, saattavat olla vaikkapa kasvojen uurteet ja rypyt. Toiselle ehkä harvenevat hiukset ja hiusraja, joka nousee ylemmäs vuosi vuodelta. Minulle se on kasvojeni alaosa. Nuoruudessa leuan alla ollut hienoinen, pehmeä kaari, joka oli silloin vain aavistus jostakin enemmästä, on vuosien saatossa saavuttanut täyttymyksensä. Itseäni tarkastellessani minua ei erityisemmin lohduta se, että Rubens on maalannut monille kaunottarilleen ja jopa Venukselleen selvästi näkyvän kaksoisleuan. Eikä se, että myös joitakin vuosia sitten 60 vuotta täyttäneellä Anne Pohtamollakin näyttää tätä nykyä olevan kaksoisleuka. Hän kun tuntuu olevan sen kanssa aivan yhtä kaunis kuin ennenkin -  no, ainakin melkein.

Ja sekin harmittaa, että tietysti miehet pääsevät tässäkin asiassa helpommalla. Livahtavat suorastaan kuin koira veräjästä. Yksi heidän charmikkaan vanhenemisensa salaisuuksista on varmasti se, että he pystyvät kätkemään kaksoisleukansa parran alle.

Mutta olen ärsyyntynyt myös kielemme epätarkkuudesta. Sillä alussa esittämieni esimerkkien perusteella voisi olettaa, että myös kaksoisleuka-sanaan liittyisi jonkinlainen positiivinen merkitysvivahde tai ainakin jotakin salaperäistä tai vaarallista. Jotakin myönteistä kaksoisleukaan ehkä liittyikin aikana, jolloin suuri osa ihmisistä oli aliravittuja. Silloin runsaan leuan omistajia saatettiin jopa kadehtia, koska he kantoivat ruumiissaan näkyvää merkkiä hyväosaisuudestaan. Mutta nykyihmiselle kaksoisleuka on jotakin, joka vain yksinkertaisesti on ylimääräistä ja ei-toivottua ja joka usein myös kielii kantajansa epäterveellisistä ruokatottumuksista.

Kieli kuitenkin muuttuu ja uudistuu aikojen saatossa, ja joskus muutosta voi varmasti tietoisesti vauhdittaa. Siksi ehdotan, että kielitoimisto alkaa ideoida tälle ilmiölle uutta nimeä.  Minulla on jo ehdotuskin valmiina: miltä kuulostaisi esimerkiksi liikaleuka?

Kaunottaria ja hirviöitä

Vietimme aikuisen tyttäreni kanssa äiti-tytär -aikaa ja kävimme elokuvissa katsomassa Disneyn Kaunottaren ja Hirviön. Ei vetänyt äidin mielestä tämä uusi versio vertoja vuonna 1991 valmistuneelle animaatiolle. Iso osa taikavoimasta oli poissa. Turhaa nostalgiaako? Samanlaista itkuako kuin se, josta Esran kirjassa kerrotaan, kun pakkosiirtolaisuudesta palanneet vanhukset itkivät uuden temppelirakennuksen perustuksilla. Eihän tuo uusi ollut mitään verrattuna vanhan temppelin loistoon! Pelkkä surkea kivikasa!

Mutta annahan kun kerron, mihin olin pettynyt. Tarinan Belle on yksi ehdottomista suosikeistani Disneyn sankarittarien joukossa, liekö syynä se, että kirjahulluna tykkään toisesta kirjahullusta. Emma Watson Bellenä on kyllä söpö, mutta yllättäen vanhan version animoitu Belle oli roolissaan elävämmän ja aidomman tuntuinen. Alkuperäisen animaation hirviö oli sekä pelottavampi että koskettavampi kuin tämä uusi, kaikilla viimeisimmillä teknisillä vempaimilla loihdittu. Ja mikä oleellisinta itse tarinan kannalta, myös Bellen ja hirviön uskomaton rakkaustarina oli uskottavampi animoituna kuin elävillä näyttelijöillä toteutettuna.

Sadut ovat tulleet uudestaan muotiin. Uusia elokuvasovituksia on viime vuosina nähty sekä Lumikista että Ruususesta, Hannusta ja Kertusta, Tuhkimosta ja nyt siis myös Kaunottaresta ja Hirviöstä. Mutta satuja kannattaa edelleen myös lukea, niin aikuisen kuin lapsenkin, sillä ne sisältävät aineksia, jotka tukevat ihmisen kehitystä ja kasvua ja maailman hahmottamista. Albert Einsteiniltä kysyttiin kerran, miten vanhemmat voisivat vaikuttaa siihen, että heidän lapsistaan tulisi älykkäitä. Einstein vastasi: ”Lukekaa heille satuja. Ja jos haluatte, että heistä tulee vielä älykkäämpiä, lukekaa heille lisää satuja.” Saduissa  kasvetaan ja muututaan, vaikeuksien kautta päästään voittoon, yksinäiset löytävät yhteyteen. Saduissa muututaan pelokkaista rohkeiksi, ylpeistä nöyriksi. Saduissa sydän on tärkeämpi kuin ihmisen ulkokuori, ja loppujen lopuksi rehellisyys, nöyryys, hyvyys ja uskollisuus aina palkitaan.

Kaunotar ja hirviö perustuu vanhaan kansansatuun, jonka ensimmäisen julkaistun version kirjoitti ranskalainen Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve vuonna 1740. En muista itse koskaan lapsena kuulleeni tai lukeneeni tätä satua, mutta aikuisena tarina alkoi vastustamattomasti kiehtoa. Satuun kätkeytyy teema rakkauden muuttavasta voimasta. Se puhuu periksiantamattomasta rakkaudesta, joka kestää toisen raadollisuuden, joka ei hylkää vaan pysyy rinnalla ja lopulta kutsuu hirviön sisältä esiin kauniin ihmisen. Sellaista on Jumalan rakkaus meitä kohtaan. Hän on ennen kaikkea kiinnostunut meidän sydämestämme ja sen kauneudesta. Hänen rakkautensa kutsuu meistä jokaisesta mudan alta esiin mestariteoksen.

Hyvät vanhat sadut ovatkin heijastuksia siitä Jumalan Suuresta kertomuksesta, jota hän vähitellen on viemässä päätökseensä. Tuo kertomus on jäänyt kuin tuoksuna Eedenin paratiisista ihmiskunnan muistiin, ja me kerromme sitä itsellemme yhä uudelleen. Se on kertomus, jossa hyvä ja paha taistelevat, jossa paha saa palkkansa ja prinssi lopulta pelastaa prinsessan. Hyvä on jo voittanut, mutta voitto ei ole vielä näkyvissä. Eräänä päivänä Hyvä Kuningas palaa valtakuntaansa, ja silloin hyvän voitto julistetaan kaikille tiettäväksi. Silloin Hyvän puolella taistelleet tulevat esiin sellaisina kuin he todellisuudessa ovat. Ruususet heräävät unestaan, Tuhkimoilta riisutaan nokiset valepuvut, Hirviöiden sisältä kuoriutuu komea prinssi ja Lumikkien koko kauneus saa vapaasti, kenenkään sitä uhkaamatta, nousta ja loistaa kirkkaana. Sitä päivää odottaessamme, rohkaistaan toisiamme elämään todeksi Jumalan Suurta Kertomusta. Eikä unohdeta lukea niitä satujakaan.

Avaruuselokuva, jossa on painovoimaa

Kyllä Siperia opettaa, sanoo suomalainen. Mutta avaruus näyttää opettavan myös, päätellen kahdesta elokuvasta, joiden tapahtumat sijoittuvat avaruuteen ja sen tutkimiseen. Mielessäni olevat elokuvat ovat Ron Howardin vuonna 1994 ohjaama Apollo 13 ja Gravity, jonka Alfonso Cuaron ohjasi vuonna 2012. Molempien elokuvien yhdeksi pääteemaksi nousee johtajuus ja sen merkitys silloin kun kaikki ei suju suunnitelmien mukaan.

Apollo 13 kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Yhdysvaltain miehittämästä kuulennosta, joka epäonnistui. Neil Armstrongin huikean kuukävelyn jälkeen seuraava retkikunta lähetettiin matkaan suuren innon vallassa. Mutta teknisen vian vuoksi lento jouduttiin keskeyttämään, ja oli hiuskarvan varassa, että astronautit saatiin elävinä takaisin maan pinnalle. Gravity taas on fiktiivinen tarina naisesta, joka osallistuu Hubble-teleskoopin korjausoperaatioon osana astronauttitiimiä.  Hän on ensimmäisellä avaruuslennollaan, ja hänenkin henkiinjäämisensä ja paluunsa takaisin maahan on veitsenterällä.

Molemmat elokuvat ovat vaikuttavia kuvauksia johtajuudesta kriisitilanteessa. Miten säilytetään maltti ja rauhallisuus tilanteissa, joissa huippuunsa hiotuista valmisteluista huolimatta joudutaan yllättäen kohtaamaan vastoinkäymisiä ja ihmishenkien menettäminen näyttää todennäköiseltä. Kriisissä ja paineessa Apollo 13:n miehistön tunteet kuumenevat, ja kapteeni Jim Lowell (Tom Hanks) joutuu käyttämään kaikki johtajuustaitonsa, että saa tiiminsä toimimaan malttinsa ja harkintansa säilyttäen. Samoin Houstonissa tarvitaan vahvaa johtajuutta, kun minuutit kuluvat, happi on loppumassa ja aluksen maahantulokulma näyttää liian jyrkältä ja miehistön menehtyminen väistämättömältä. Avaruuslennon ohjauskeskuksen johtaja Gene Kranz (Ed Harris) ja koko sen asiantuntijakaarti antavat upean näytteen siitä, mitä johtajuus ja johdettavaksi suostuminen parhaillaan on. Tunteet kuumenevat, mutta yhtä pienen pientä hetkeä lukuunottamatta Kranz säilyttää rauhallisuutensa ja jämäkkyytensä. Hän tietää, että kolmen miehen henki on sen varassa, miten hyvin hän hoitaa tehtävänsä ja miten hyvin hän johtaa alaisiaan, niin että heistä jokainen voi antaa parhaan osaamisensa yhteisen ongelman ratkaisemiseksi.

Samojen kysymyksien kanssa painii Gravityn päähenkilö Ryan (Sandra Bullock). Mutta siinä missä Apollon miehistöllä on koko ajan toisensa ja lisäksi yhteys NASA:n huippuasiantuntijoista koostuvaan tiimiin Houstonissa, Ryan joutuu selviytymään kriisitilanteesta aivan yksin. Jo aivan elokuvan alkuvaiheessa yhteys Houstoniin katkeaa. Tässä vaiheessa Ryanin tiimistä enää vain yksi on elossa hänen lisäkseen. Ja kun tämä työtoveri sitten uhraa itsensä antaakseen Ryanille mahdollisuuden selviytyä ja päästä hengissä takaisin maahan, nainen jää yksin äärettömään avaruuteen.

Tästä eteenpäin elokuvan selkeä viesti on se, että tärkein ihminen, jota meidän on osattava johtaa, olemme me itse. Pysyäkseen hengissä Ryan voi turvautua vain itseensä, lyhyen koulutuksensa aikana oppimiinsa asioihin ja siihen mitä hän muistaa työtoverinsa neuvoista. Ja kun nämä on käytetty loppuun, hänen on uskallettava ottaa riski ja tehdä käsittämätöntä rohkeutta vaativa päätös ja sitten vain toivottava parasta. Oman vakaumukseni pohjalta uskon, että myös sillä aralla ja hyvin epäuskoisella rukouksella, jonka Ryan sopertaa avaruuteen, on iso merkitys hänen selvitymiselleen. Todennäköisesti juuri tuon rukouksen tuloksena Ryanin viereen ilmestyy hämmästyttävästi George Clooneyn näköinen enkeli, joka tsemppaa häntä ratkaisevalla hetkellä, kun hän on jo luovuttamaisillaan. Ryan tuskin olisi selviytynyt, ellei hän olisi koko ajan rohkaissut ja kehottanut itseään toimimaan, uskaltamaan, pystymään ja jaksamaan. Ja niin hän toimii, uskaltaa, pystyy ja jaksaa.

Gravityssa avaruusseikkailu punoutuu osaksi päähenkilön elämäntarinaa ja hänen kokemaansa menetystä, joka on tehnyt hänestä kuin elävän kuolleen. Ryan on lähtenyt avaruuteen sillä asenteella, että häntä ei juuri haittaisi, vaikka hän ei sieltä elävänä takaisin selviäisikään. Mutta matka avaruuteen ja takaisin on hänelle myös matka omaan sisimpään. Sen aikana kaikki muuttuu. Sen jälkeen hän ei ole enää avuton uhri, joka ajelehtii elämän koettelemusten heiteltävänä ja vain odottaa, koska ne murskaavat hänet kallioita vasten. Matka avaruudesta takaisin maahan on tälle naiselle kuin uudestisyntyminen. Elokuvan loppukohtauksessa Ryanin jalat tapaavat taas turvallisen maankamaran planeetalla nimeltä Maa ja maan vetovoiman, gravityn, joka tästä eteenpäin pitää hänet lujasti kiinni siinä elämässä, joka hänelle on elettäväksi annettu. Jalat tukevasti maan pinnalla hän nousee seisomaan ja opettelee kävelemään uudella tavalla, ottamaan ensimmäisiä askeleita oman elämänsä päähenkilönä.

 Nyt jo aikuisiäissä oleva tyttäreni on koko elämänsä ajan jyrkästi kieltäytynyt katsomasta "avaruuselokuvia", kuten hän niitä nimittää. Hän ei kuulemma tiedä mitään ikävystyttävämpää kuin ne. Niinpä muu perhe on saanut tyytyä katselemaan Star Trekit, Star Warsit ja Stargatet ilman hänen seuraansa. Mutta Gravity voisi kiinnostaa häntäkin, sillä se on erilainen avaruuselokuva. Se koskettaa ja herättää ajatuksia. Siinä on todellista painovoimaa. Se voi saada meidät miettimään esimerkiksi sitä, mikä on meidän elämässämme ollut se meidän oma avaruusseikkailumme? Se jokin, minkä läpi me olemme uskaltaneet, pystyneet ja jaksaneet ja joka on opettanut meidät kävelemään uudella tavalla, jalat tukevasti maassa, oman elämämme päähenkilönä.