Hiiristä ja ihmisistä

Hiiret ovat valloittaneet Turun! Ja minun sydämeni. Yliopistonkadulta löytyy Elvina Café, jonka ikkunoihin on somistettu historian hurmaavimmat joulumaisemat. Siellä hiiret pitävät joulumarkkinoita, istuvat kahvilassa, pyörivät huvipuiston teekupeissa ja katsovat tiernapoikien esitystä. Pehmoinen lumi kehystää maisemaa, joka on täynnä huolella ja rakkaudella näperreltyjä jouluisia esineitä ja yksityiskohtia. Kuvittelepa vaikka pienen pientä jouluista paperikassia, jossa on pienen pieniä rullalle käärittyjä joulupapereita. Tai pienen pieniä täytelakritsipötköjä myyntikojujen tiskeillä. Tai pientä, siroa, pikkuruisin jouluvaloin koristeltua puuta kaupungin laidalla.

Tänään kaupungilla käydessäni kuljin taas tuon kahvilan ohi ja jäin ikkunoiden ääreen pitkäksi aikaa tutkimaan hiirulaisia ja heidän touhujaan. Oli pieniä ja suuria, nuoria ja vanhoja hiiriä, kaikki samasta pehmoisesta harmaanruskeasta materiaalista loihdittuja. Miten monenlaisia hiiripersoonallisuuksia siellä olikaan, kaikilla kasvoillaan ihan oikea ilme. Eräskin vanha, kumaraselkäinen hiirirouva piti rohkeasti ylhäällä kylttiä, johon oli raapustettu iskulause "Kissat pois keskustasta!" Kuinka kodikkaalta heidän pikku kaupunkinsa vaikuttikaan. Olisin ollut valmis siltä seisomalta sukeltamaan mukaan sen lämpöiseen, jouluiseen tunnelmaan.

Muistatko, miten hienoa lapsena oli, kun sai luoda jonkin ympäristön, sommitella sen sellaiseksi kuin itse halusi ja sijoitella sinne asukkaita? Minun leikeissäni asukkaat olivat kesämökkirantaan kivistä kyhäämieni talojen männynkäpyväkeä, jotka purjehtivat tervehtimään naapuritalojen asukkaita kaarna-aluksillaan. Tai nukkekodin kuminen nukkeperhe, joiden jäykkinä törröttävät jalat olivat ainainen harmistuksen aihe, koska heitä ei saanut mitenkään luonnollisen näköisesti istumaan sohvalle tai ruokapöydän ääreen. Parhaalta perhe näyttikin silloin, kun he touhusivat keittiössä tai tutkivat kirjahyllyä tai valmistautuivat istumaan työpöytänsä ääreen. Erityisen hyviltä he näyttivät silloin, kun he olivat menneet nukkumaan ja olivat pitkällään vuoteissaan. Nukkeperhettä vielä paljon jäykempiä olivat Lego-talon kovasta muovista tehdyt asukkaat, mutta heidän valttinaan oli se, että heidän talonsa sisälle pystyi laittamaan valon. Sitten suljettiin katto ja kurkisteltiin ikkunoista, miltä sisällä näytti. Taianomaiselta tietenkin!

Mutta palataanpa Yliopistonkadulle kahvilan ikkunoiden ääreen ja hetkeen, jona olen valmis sukeltamaan hiirten kaupunkiin. Mahtaisiko suurin ilo kuitenkin syntyä siitä, että saa katsella kaikkea tuota ulkopuolelta? Ihastella ja hämmästellä ympäristöä, joka tuntuu olevan täynnä mahdollisuuksia. Elämää, jonka hyörinä on pysäytetty kuin taikasauvan heilautuksella tuohon yhteen hetkeen, jossa kaikki on hyvin ja jossa ihmisillä -  tai tässä tapauksessa hiirillä - on hyvä tahto, yhteiselo harmonista ja kaikille herkkuja yllin kyllin.

Kun saa katsella tuota kaikkea ja samalla kuvitella olevansa mukana, juuri siitä syntyy se taika, joka liittyy leikkiin. Kun lapsi laittaa nuken ajamaan leikkiautoa ja kun osa hänestä tuntuu siirtyvän tuohon elottomaan leluun, kuka pystyy sanomaan, kumpi autoa oikeastaan lopulta ajaa: nukkeko vai lapsi, jonka käsi autoa liikuttaa?

No, leikkihän on lapsen työtä. Lapselle todellisuutta, aikuisille jo sulkeutunut maailma, josta voi saada häivähdyksen seisoessaan jouluikkunan ääressä. Todellisuuspakoahan se kahvilan ikkunoiden hiirikaupungin tuijottelu tietysti on. Vähän kuin jalkakäytävään piirretyt maisemataulut, joihin Maija Poppanen ystävineen hyppäsi, siirtyen toiseen todellisuuteen.

Ehkä kummasteletkin, miten joku voi ihastella jouluikkunan hiirisommitelmia, kun seuraavana päivänä Suomen eduskunta äänestää sukupuolineutraalia avioliittoa koskevan lakialoitteen hyväksymisestä.

Minäpä kerron.

"Onko Jumala kuollut?" kysyy päiväuniltaan herännyt lapsi  L. M. Montgomeryn kirjassa Kotikunnaan Rilla. Poika on tullut huoneeseen, jossa aikuiset itkevät ja vaikeroivat. Ensimmäinen maailmansota on käynnissä, perheen kolmesta pojasta kaksi on rintamalla ja yksi kaatunut, ja juuri on tullut tieto, että vihollinen on päässyt murtautumaan rintamien läpi. Kukaan ei tiedä, palaavatko pojat koskaan kotiin ja miltä maailma näyttää, kun sota joskus päättyy. "Kuule, Rilla, onko Jumala kuollut?" kysyy pieni poika uudestaan, silmät hätääntyneinä.

Jumala ei ollut kuollut silloin. Eikä hän ole kuollut tänäänkään. Hän katselee meitä ehkä vähän samaan tapaan kuin minä katselin tänään hiirten kaupunkia. Paitsi että toisin kuin minä, hän ei ole ulkopuolinen. Kun hiirikaupunki joulun jälkeen puretaan ja pakataan laatikoihin, siitä jää minulle mukava muisto, mutta sydämeni ei mene hiirten mukana laatikkoon. Mutta Jumala ei tyytynyt vain katselemaan maailmaa turvallisesti näyteikkunan takaa. Hän tuli tänne itse ja antoi kaikkensa meidän tulevaisuutemme tähden. Ja hänen sydämensä jäi meidän luoksemme.

Tapahtuipa huomenna Eduskuntatalossa tai tulevaisuudessa itärajamme takana mitä tahansa, Jumala ei ole kuollut. Hän rakastaa luomaansa maailmaa ja hän on kaikkivaltias. Eiköhän hänellä ole homma hanskassa ja langat käsissään edelleen. Hän hallitsee ja hän on se, joka sanoo viimeisen sanan. Siihen luottaen saamme laittaa kädet ristiin ja pyytää, että hänen kätensä ohjaa niin huomisia äänestyksiä kuin tulevaisuuttammekin.

Aina sä oot tommonen!

Kuinkahan monta kertaa olen saanut kuulla perheemme nuorison suusta tuon lauseen. "Aina sä oot tommonen!" Kirjoittaessani sitä tähän voin oikein kuulla korvissani, miltä se kuulostaa sanottuna: painotus sanalla aina, ja erityiskorostus ja venytys i-kirjaimella. Äänensävy tuohtunut ja loukkaantunut.

Ja tottahan se on, ainahan minä olen sellainen. Huolehdin, murehdin, hätäilen ja pelkään pahinta. Ja katselen elämää muutenkin aika nokisen linssin läpi. Sen huomasi myös eräs tarkkakorvainen varhaisnuori, joka kerran, kauan sitten, oli mukana pyhäkouluryhmässäni. Olin taas kerran päässyt lempiaiheeseeni, siihen, miten kipeältä voi tuntua, jos jää jonkin ryhmän ulkopuolelle, kun tämä topakka nuori mies keskeytti vuodatukseni tokaisemalla: "Aina sä puhut tosta samasta asiasta!"

Voihan tietysti olla, että kyseinen aihe osui kaveriin itseensäkin kipeämmin kuin hän ehkä ymmärsikään tai halusi myöntää. Mutta lasten ja imeväisten suusta voi todellakin kuulla totuuksia. Pojan sanat saivat minut tutkailemaan itseäni ja miettimään, oliko tosiaankin niin, että ajatuksillani ja puheillani oli taipumusta suuntautua aina kadun varjoisemmalle puolelle. Taisi olla positiivisuusruiskeen aika.

Me aikuiset tiedämme, että "aina sä" -alkuiset lauseet ovat ehdottomasti kiellettyjä. Niitä ei saa käyttää, koska ne ovat myrkkyä parisuhteelle eivätkä juuri rakenna muitakaan ihmissuhteita. Eikä niitä saa puhua itselleenkään, koska se murentaisi itsetuntomme pala palalta pieneksi tohjoksi. Siksi me varommekin visusti päästämästä näitä sanoja suustamme.

Mutta se ei estä meitä ajattelemasta niitä mielessämme. Olemme kaikki varmasti joskus kuunnelleet toisia ajatellen heistä salaa tällä pannaan julistetulla tavalla: "Aina sä jaksat epäillä ja pelätä kaikkea" tai "Aina sä jankutat tuosta samasta asiasta, ihan niin kuin millään muulla ei olisi merkitystä."

Mutta entäpä jos opettelisimme ymmärtämään itseämme ja toisiamme paremmin? Millaistakohan se olisi, jos voisimme reilusti myöntää, että kyllä, olen aina tällainen, mutta se johtuu siitä, että temperamenttini, persoonallisuuteni, kasvatukseni ja elämäntarinani yhdessä ovat muovanneet minusta tällaisen. Ja kyllä, sinä olet aina tuollainen, samasta syystä. Voisiko näin vuorovaikutuksestamme ja yhteistyöstämme toisten kanssa tulla antoisampaa ja hedelmällisempää?

Entä jos työyhteisöissä ja muissa yhteyksissä, joissa olemme tottuneet toimimaan asiallisina aikuisina ja piilottamaan visusti todelliset tunteemme ja ajatuksemme (tai ainakin yrittämään sitä parhaamme mukaan, sillä ainahan ne tunteet tahtovat meistä jostakin kohdasta tihkua läpi) voisimmekin tulla esiin sellaisina kuin oikeasti olemme? Ehkä löytäisimme paikkamme kokonaisuudessa uudella tavalla. Ja ehkä aivan uudenlainen luovuuskin voisi puhjeta meissä kaikissa kukkaan.

Riskialtistahan se tietysti olisi. Ainakin aluksi voisi olla aikamoista räiskähtelyä ja itkuun purskahtelua. Mutta myrskyn tyynnyttyä maisema voisi näyttää puhtaaksi pestyltä ja tuoreelta, täynnä uusia mahdollisuuksia.

Ai niin, eräs ominaisuuteni, josta minulle on myös -  kylläkin lempeällä ja ymmärtäväisellä äänellä  - huomautettu, on se, että olen kuulemma aina myös hiukan irti todellisuudesta ja oikeasta aikuisten ihmisten elämästä. Satumetsän asukas siis. Taisin olla taas sellainen.

Tiskivuorossa

Kerroin viimeksi perheemme jääkaapista ja pakastimesta, ja kodinkonelinjalla pysytään edelleen. Löysin arkistoistani vanhan tekstin, joka vie ajatukset muutaman vuoden takaiseen kevääseen ja hetkeen, jolloin astianpesukoneemme sanoi sopimuksensa irti.  Tarinan nimi on Tiskivuorossa.

Kesän kynnyksellä astianpesukoneemme teki lakon - jälleen kerran, ja tietysti juuri perhejuhlien aattona. Koska emme halunneet tehdä hätiköityä ostopäätöstä kiireessä juhlavalmistelujen keskellä, päätimme siirtää uuden koneen hankkimista vähän tuonnemmaksi. Halusimme tutkia ja harkita ostosta kaikessa rauhassa, nykyinen koneemme kun oli ollut alusta asti epäluotettava ja reistaileva.

Heinäkuu on nyt jo pitkällä, eikä meillä edelleenkään ole astianpesukonetta. Yllätykseksemme olemme selvinneet aivan hyvin, vaikka etukäteen ajatus elämästä ilman tätä nykyajan mukavuutta tuntui siltä kuin olisimme ilmoittautuneet mukaan Selviytyjät-kisaan. Emme tosin lähtisi sinnittelemään autiolle saarelle extreme-olosuhteisiin, mutta olimme vapaaehtoisesti hankkiutuneet tilanteeseen, jossa joutuisimme itse tekemään hartiavoimin sen työn, jonka kone tähän asti oli tehnyt. Kokemus on ollut vapauttava: jäimme henkiin! On siis todistettavasti olemassa ainakin yksi laite, josta emme ole riippuvaisia. Kokemus on ollut myös avartava, sillä sen myötä on auennut aivan uusia näköaloja ja mahdollisuuksia.

Ensinnäkin olen havainnut muutosta itsessäni tämän uuden elämäntilanteen myötä. Vaikka viime vuosina minulla on ollut mielestäni jo varsin kiitettävä epäjärjestyksen ja keskeneräisyyden sietokyky (asia, jonka jokainen työhuoneessani käynyt voi todistaa), se on ilmeisesti vain lisääntynyt, sillä huomaan, että pystyn keräilemään tiskiä usean päivän ajan. Ehkä tämä ei kaikkien mielestä ole kovin tavoiteltava ominaisuus, mutta itseäni se ilahduttaa. Paljon muutosta ja kasvua on tapahtunut naisessa, jonka nuorempana täytyi ehdottomasti saada heti ruokailun jälkeen pöytä siistiksi ja tiskit pois päiväjärjestyksestä ennen kuin voi rentoutua ja siirtyä eteenpäin. Nyt sen sijaan vasta siinä vaiheessa kun lautaspinot alkavat tiskipöydällä uhkaavasti horjua, on aika tarttua toimeen. Kuumaa vettä altaaseen, kunnon ruiskaus tiskiainetta, tukeva ote harjasta ja siitä se lähtee!

Ja niin tiedossa on jälleen tovi kiireetöntä aikaa, jota on yllättäen tullut jostakin ennen niin ohjelmoituihin päiviini. Aikaa, jolloin voin rauhassa uppoutua omiin ajatuksiini, samalla kun käteni tekevät koneellisesti työtä siirtäen likaisia astioita pesualtaaseen, pyörittäen harjaa, nostaen pestyjä astioita huuhdeltaviksi ja huuhdeltuja kuivumaan. Samalla puutarhatöissä likaantuneet kätenikin puhdistuvat kuin itsestään. Minä kun kuuluun niihin onnettomiin, jotka eivät koskaan muista, malta tai - jos ollaan aivan rehellisiä - viitsi vetää puutarhahansikkaita käsiinsä kun hyökkäävät rikkaruohojen kimppuun tai alkavat istutusmöyrinnän mullassa.

Mutta ei siinä kaikki. Muutaman tiskauskerran jälkeen aloin nimittäin ymmärtää, että en ollut tiskialtaan äärellä yksin. Joku seisoi siinä lähelläni, näkymättömänä mutta tuttuna. Joku joka oli jo pitkään kaivannut saada huomioni ja aikaani. Hän oli huomannut, että päivieni juoksussa oli nyt vihdoinkin hetki, jolloin korvani olivat avoinna kuulemaan ja sydämeni valmiina vastaanottamaan asioita, joita hän haluaa minulle puhua. Joku joka tuli ja liittyi seuraani ja on siitä lähtien sekä pessyt että huuhdellut siinä minun rinnallani. Mutta ei astioita vaan sydäntäni. Ja kuivannut, nimittäin kyyneleitäni.

Veli Laurentius oli munkki, joka teki tämän saman löydön jo kauan ennen minua. Hänkin nautti näistä hetkistä Herran kanssa niin paljon, että vietti koko loppuelämänsä vapaaehtoisena tiskivuorolaisena. Olin kyllä kuullut ja lukenut hänestä ennenkin, mutta aina kummastellut hänen valintaansa. Nyt alan aavistaa viisauden hänen toimintansa takana. Saattaa olla, että meille ei ihan lähiaikoina tulekaan uutta astianpesukonetta.

Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen meille on hankittu uusi tiskikone, joka on tehnyt työnsä uskollisesti ja hyvin. Loppujen lopuksi olen iloinnut tämän uuden palvelijan läsnäolosta kodissamme, siitäkin huolimatta, että se onnistui kiiltävällä harmaalla pinnallaan huijaamaan minua luulemaan sitä rosteripintaiseksi. Sitä se ei kuitenkaan ilmeisesti ole, koska magneetit eivät kiinnity sen pintaan (kyllä vaan, sinnekin niitä olen yrittänyt laittaa!). Kiitos ystäville, jotka edellisen tekstini luettuaan oikaisivat väärinkäsitykseni. On hienoa tietää, että perheemme historiikki voi jatkaa elämäänsä myös rosteripintaisen jääkaapin pinnalla. 

Mutta näitä hetkiä lämpöisessä puhdistavassa läsnäolossa kaipaan edelleen. 

Mitä jääkaappini kertoo minusta?

Keittiömme nurkassa seistä tönöttää kaksi korkeata, valkoista kaappia: jääkaappi ja pakastin. Tämä parivaljakko on palvellut meitä uskollisesti siitä asti kun toistakymmentä vuotta sitten muutimme nykyiseen kotiimme, ja ne saavat todennäköisesti pysyä paikallaan niin kauan kuin niissä virtaa riittää. Virtaa nämä kaverit tosin varmasti kuluttavatkin aika tavalla enemmän kuin uudet, ekologisemmat serkkunsa. Mutta eihän pitkää kiintymyssuhdetta voi noin vain mennä katkaisemaan!

Mutta entäpä jos jonakin päivänä sittenkin päättäisimme kiikuttaa nämä uskolliset palvelijamme kierrätyskeskukseen ja tuoda tilalle uudet hienot, kiiltävän rosteripintaiset kaapit? Yhdellä iskulla katoaisi iso osa perheemme elämää. Kaikki ne lippuset, lappuset ja valokuvat, joilla kaappiemme ovet nyt on päällystetty - mihin ne laittaisimme? Rosteripintaiseen kaappiin magneetit kun eivät tartu.

Jääkaappiemme ovissa näkyy perheemme koko elämän kirjo niiltä vuosilta, kun olemme talossamme asuneet. Jo pelkästään jääkaappimagneetit voisivat kertoa lukemattomia tarinoita. Jotkut niistä on ostettu muistoksi ja todistusaineistoksi siitä, että tuossakin paikassa on nyt sitten tullut käytyä. Jotkut taas ovat kiinnittäneet huomiomme kauneudellaan, jotkut hauskuudellaan, jotkut osuvalla lausahduksella, joka on tuntunut juuri silloin sopivan omaan tai jonkun perheenjäsenen elämäntilanteeseen. Erilaisissa prosesseissa painiskellessamme jääkaapillakäynneistä voi näin tulla jotakin enemmän kuin vain ruumiin ravitsemista; sielukin saa ravintoa ja napakan muistutuksen valitsemastamme uudesta elämänasenteesta.

Magneetteja on kertynyt jääkaappimme oveen myös paluumuuttajien mukana. Omilleen muuttaville lapsille tupaantuliaislahjaksi ostetut magneetit ovat ilmestyneet kaappiemme oviin siinä vaiheessa kun lapset ovat taas tehneet välilaskun kotiin, tavaroineen kaikkineen. Taitaapa joukossa olla jokunen lasten ystävienkin muutoista peräisin oleva magneetti. Mutta luulen, että ne eivät ole oikein kotiutuneet uuteen ympäristöönsä. Niin kauniita ja hauskoja kuin monet niistä ovatkin, tuntuu siltä että oven alkuperäisasukkaat katselevat näitä uusia tulokkaita hiukan vieroksuen. "Te ette kuulu tähän tarinaan", ne tuntuvat sanovan. Olenkin huomannut, että nämä tunkeilijat eivät ole onnistuneet löytämään työtä, ainakaan vielä. Ne nököttävät kaapin pinnassa toimettomina, ilman ainuttakaan lippusta tai lappusta, josta saisivat pitää kiinni.

On kuitenkin hyvä, että magneetteja on runsaasti, sillä kiinnitettävää totisesti riittää! On tärkeitä, muistettavia asioita, kuten "Lue sähkömittari!" tai etukuponkeja, jotka pitää muistaa käyttää määräpäivään mennessä. Vaikka tässä tavoitteessa emme yleensä koskaan onnistukaan, tuntuu kuitenkin rauhoittavalta tietää, että kuponki on varmassa tallessa jääkaapin ovessa. Sieltä se sitten jossakin vaiheessa aina löytyy, sen päälle kertyneiden lappusten alta, voimassaoloajan umpeuduttua iloisesti jo aikaa sitten. Näiden tärkeiden papereiden välistä pilkistää perheemme nauruhermoon osuneita sarjakuvia ja pilapiirroksia, jotka onneksi keventävät tätä aikuisen raskasta, vastuullista arkea.

Joillakin magneeteilla on kunniatehtävänään kiinnittää oviin kuvia perheemme juhlahetkistä, kuten lasten rippijuhlista ja ylioppilasjuhlista. Niitä katsellessa voi iloita siitä, että on elämänsä aikana saanut aikaiseksi ainakin jotakin hyvää. Kaikkien näiden iloisten ja onnellisten muistojen lomassa on myös muistoja, jotka ovat joskus olleet iloisia mutta muuttuneet katkeransuloisiksi sen myötä, että kuvien ihmisiä tai rakkaita lemmikkejä ei enää ole.

Oviin on kiinnitetty myös todisteita siitä, että oman perheen lisäksi elämässämme on muitakin ihmisiä, joille merkitsemme jotakin. Kun katseeni osuu kiitoskortteihin ja juhlakutsuihin, sisälläni läikähtää lämpöisesti. Tuntuu mukavalta, että on ihmisiä, jotka tuntevat minut ja perheeni ja joiden elämässä saamme olla jollakin tavalla mukana. Ja onpa siellä jokunen lehtileikekin todisteena siitä, että joku meistä on onnistunut olemaan paikalla toimittajien kameroiden välähtäessä.

Aika ajoin magneetit vaihtavat paikkaa, juhlakutsut vaihtuvat kiitoskortteihin, ja silloin tällöin jokunen turhaksi käynyt muistilappu tai vanhentunut kuponki heitetään pois. Mutta perheemme elämän kuvakollaasi jatkaa laajenemistaan. Jääkaappimme on niin paljon enemmän kuin vain ruoansäilytyslaite.

Mitä jääkaappini sitten kertoo minusta? Ainakin sen, että olen aivan toivoton keräilijä. Jos jo jääkaappini ovi on tällainen, miltä näyttävätkään hyllyni, lipastoni, piironkini, kaappini ja vaatehuoneeni, puhumattakaan varastosta ja vintistä? Jotkut tavarat pidetään tallella, koska niihin on elämän varrella syntynyt tiivis tunneside. Toiset säilytetään periaatteella "aika tavaran kaupitsee". Kolmansia keräillään ja neljänsiä hankitaan, koska ne ovat kauniita ja niistä voi ajan mittaan ehkä tulla uusi, kiva keräilykohde.

Joskus mietinkin, miten toimisin, jos meillä syttyisi tulipalo. Kun kaikki ihmiset olisi saatu turvaan ja minulla olisi aikaa pelastaa palavasta talostamme enää vain yksi asia, mikä se olisi?

Ajan virrasta

Muutama päivä sitten löysin erään kirjani välistä postikortin, jonka olin joskus ostanut siinä olevan osuvan tekstin takia. Siinä Blessingtonin kreivitär (jonka tunnustan olevan minulle täysin tuntematon suuruus) harmitteli, tai oikeastaan suorastaan sadatteli sitä, että ajan virtaan ei voi heittää ankkuria. Ehkä hän oli katsellut peilistä katoavaa kauneuttaan ja joutunut kauhun valtaan.

Niinpä niin, ajan virtaan ei todellakaan voi heittää ankkuria. Aika vain virtaa eteenpäin, vieden meitä mukanaan. Hauskoina hetkinä ja hyvinä aikoina olen valmis harmittelemaan sitä kreivittären kanssa. Mutta meidän kaikkien elämässä on varmasti ollut myös hetkiä ja vaiheita, joihin emme mistään hinnasta olisi halunneet jäädä viipymään loputtomiin. Kuinka armolliselta silloin tuntuikaan se, että aika kulkee vääjämättä eteenpäin. Hirvittävinkin päivä loppuu joskus, ja tulee uusi aamu, uusi alku.

Oikeastaan koko elämä on kuin virta. Hetki hetkeltä se virtaa tuoden kättemme ulottuville uusia mahdollisuuksia ja uusia haasteita. Mutta kun sitten käännymme katsomaan toiseen suuntaan, huomaamme, että virta myös vie koko ajan mukanaan jotakin. On turhaa yrittää tarrautua onnellisiin hetkiin, seesteisiin elämänvaiheisiin tai toisiin ihmisiin, niihin rakkaimpiinkaan. Vaikka puristaisimme niitä kuinka lujasti nyrkkiimme, elämän virta on voimakkaampi ja huuhtoo ne sormiemme välistä.

Onnellisen elämän salaisuus taitaakin olla tähän läpivirtaushuuhteluun suostuminen. Ottaa rohkeasti vastaan elämältä uusia asioita, vaikka tietääkin, että ennen pitkää virta tulee viemään ne mukanaan, pois ulottuviltamme. Mutta lohdullista on se, että koskaan ei voi tietää, mitä uutta hyvää virta on jo tuomassa elämäämme. Ehkä se on jo aivan mutkan takana.