Kuinkahan monta kertaa olen saanut kuulla perheemme nuorison suusta tuon lauseen. "Aina sä oot tommonen!" Kirjoittaessani sitä tähän voin oikein kuulla korvissani, miltä se kuulostaa sanottuna: painotus sanalla aina, ja erityiskorostus ja venytys i-kirjaimella. Äänensävy tuohtunut ja loukkaantunut.
Ja tottahan se on, ainahan minä olen sellainen. Huolehdin, murehdin, hätäilen ja pelkään pahinta. Ja katselen elämää muutenkin aika nokisen linssin läpi. Sen huomasi myös eräs tarkkakorvainen varhaisnuori, joka kerran, kauan sitten, oli mukana pyhäkouluryhmässäni. Olin taas kerran päässyt lempiaiheeseeni, siihen, miten kipeältä voi tuntua, jos jää jonkin ryhmän ulkopuolelle, kun tämä topakka nuori mies keskeytti vuodatukseni tokaisemalla: "Aina sä puhut tosta samasta asiasta!"
Voihan tietysti olla, että kyseinen aihe osui kaveriin itseensäkin kipeämmin kuin hän ehkä ymmärsikään tai halusi myöntää. Mutta lasten ja imeväisten suusta voi todellakin kuulla totuuksia. Pojan sanat saivat minut tutkailemaan itseäni ja miettimään, oliko tosiaankin niin, että ajatuksillani ja puheillani oli taipumusta suuntautua aina kadun varjoisemmalle puolelle. Taisi olla positiivisuusruiskeen aika.
Me aikuiset tiedämme, että "aina sä" -alkuiset lauseet ovat ehdottomasti kiellettyjä. Niitä ei saa käyttää, koska ne ovat myrkkyä parisuhteelle eivätkä juuri rakenna muitakaan ihmissuhteita. Eikä niitä saa puhua itselleenkään, koska se murentaisi itsetuntomme pala palalta pieneksi tohjoksi. Siksi me varommekin visusti päästämästä näitä sanoja suustamme.
Mutta se ei estä meitä ajattelemasta niitä mielessämme. Olemme kaikki varmasti joskus kuunnelleet toisia ajatellen heistä salaa tällä pannaan julistetulla tavalla: "Aina sä jaksat epäillä ja pelätä kaikkea" tai "Aina sä jankutat tuosta samasta asiasta, ihan niin kuin millään muulla ei olisi merkitystä."
Mutta entäpä jos opettelisimme ymmärtämään itseämme ja toisiamme paremmin? Millaistakohan se olisi, jos voisimme reilusti myöntää, että kyllä, olen aina tällainen, mutta se johtuu siitä, että temperamenttini, persoonallisuuteni, kasvatukseni ja elämäntarinani yhdessä ovat muovanneet minusta tällaisen. Ja kyllä, sinä olet aina tuollainen, samasta syystä. Voisiko näin vuorovaikutuksestamme ja yhteistyöstämme toisten kanssa tulla antoisampaa ja hedelmällisempää?
Entä jos työyhteisöissä ja muissa yhteyksissä, joissa olemme tottuneet toimimaan asiallisina aikuisina ja piilottamaan visusti todelliset tunteemme ja ajatuksemme (tai ainakin yrittämään sitä parhaamme mukaan, sillä ainahan ne tunteet tahtovat meistä jostakin kohdasta tihkua läpi) voisimmekin tulla esiin sellaisina kuin oikeasti olemme? Ehkä löytäisimme paikkamme kokonaisuudessa uudella tavalla. Ja ehkä aivan uudenlainen luovuuskin voisi puhjeta meissä kaikissa kukkaan.
Riskialtistahan se tietysti olisi. Ainakin aluksi voisi olla aikamoista räiskähtelyä ja itkuun purskahtelua. Mutta myrskyn tyynnyttyä maisema voisi näyttää puhtaaksi pestyltä ja tuoreelta, täynnä uusia mahdollisuuksia.
Ai niin, eräs ominaisuuteni, josta minulle on myös - kylläkin lempeällä ja ymmärtäväisellä äänellä - huomautettu, on se, että olen kuulemma aina myös hiukan irti todellisuudesta ja oikeasta aikuisten ihmisten elämästä. Satumetsän asukas siis. Taisin olla taas sellainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti