Keittiömme nurkassa seistä tönöttää kaksi korkeata, valkoista kaappia: jääkaappi ja pakastin. Tämä parivaljakko on palvellut meitä uskollisesti siitä asti kun toistakymmentä vuotta sitten muutimme nykyiseen kotiimme, ja ne saavat todennäköisesti pysyä paikallaan niin kauan kuin niissä virtaa riittää. Virtaa nämä kaverit tosin varmasti kuluttavatkin aika tavalla enemmän kuin uudet, ekologisemmat serkkunsa. Mutta eihän pitkää kiintymyssuhdetta voi noin vain mennä katkaisemaan!
Mutta entäpä jos jonakin päivänä sittenkin päättäisimme kiikuttaa nämä uskolliset palvelijamme kierrätyskeskukseen ja tuoda tilalle uudet hienot, kiiltävän rosteripintaiset kaapit? Yhdellä iskulla katoaisi iso osa perheemme elämää. Kaikki ne lippuset, lappuset ja valokuvat, joilla kaappiemme ovet nyt on päällystetty - mihin ne laittaisimme? Rosteripintaiseen kaappiin magneetit kun eivät tartu.
Jääkaappiemme ovissa näkyy perheemme koko elämän kirjo niiltä vuosilta, kun olemme talossamme asuneet. Jo pelkästään jääkaappimagneetit voisivat kertoa lukemattomia tarinoita. Jotkut niistä on ostettu muistoksi ja todistusaineistoksi siitä, että tuossakin paikassa on nyt sitten tullut käytyä. Jotkut taas ovat kiinnittäneet huomiomme kauneudellaan, jotkut hauskuudellaan, jotkut osuvalla lausahduksella, joka on tuntunut juuri silloin sopivan omaan tai jonkun perheenjäsenen elämäntilanteeseen. Erilaisissa prosesseissa painiskellessamme jääkaapillakäynneistä voi näin tulla jotakin enemmän kuin vain ruumiin ravitsemista; sielukin saa ravintoa ja napakan muistutuksen valitsemastamme uudesta elämänasenteesta.
Magneetteja on kertynyt jääkaappimme oveen myös paluumuuttajien mukana. Omilleen muuttaville lapsille tupaantuliaislahjaksi ostetut magneetit ovat ilmestyneet kaappiemme oviin siinä vaiheessa kun lapset ovat taas tehneet välilaskun kotiin, tavaroineen kaikkineen. Taitaapa joukossa olla jokunen lasten ystävienkin muutoista peräisin oleva magneetti. Mutta luulen, että ne eivät ole oikein kotiutuneet uuteen ympäristöönsä. Niin kauniita ja hauskoja kuin monet niistä ovatkin, tuntuu siltä että oven alkuperäisasukkaat katselevat näitä uusia tulokkaita hiukan vieroksuen. "Te ette kuulu tähän tarinaan", ne tuntuvat sanovan. Olenkin huomannut, että nämä tunkeilijat eivät ole onnistuneet löytämään työtä, ainakaan vielä. Ne nököttävät kaapin pinnassa toimettomina, ilman ainuttakaan lippusta tai lappusta, josta saisivat pitää kiinni.
On kuitenkin hyvä, että magneetteja on runsaasti, sillä kiinnitettävää totisesti riittää! On tärkeitä, muistettavia asioita, kuten "Lue sähkömittari!" tai etukuponkeja, jotka pitää muistaa käyttää määräpäivään mennessä. Vaikka tässä tavoitteessa emme yleensä koskaan onnistukaan, tuntuu kuitenkin rauhoittavalta tietää, että kuponki on varmassa tallessa jääkaapin ovessa. Sieltä se sitten jossakin vaiheessa aina löytyy, sen päälle kertyneiden lappusten alta, voimassaoloajan umpeuduttua iloisesti jo aikaa sitten. Näiden tärkeiden papereiden välistä pilkistää perheemme nauruhermoon osuneita sarjakuvia ja pilapiirroksia, jotka onneksi keventävät tätä aikuisen raskasta, vastuullista arkea.
Joillakin magneeteilla on kunniatehtävänään kiinnittää oviin kuvia perheemme juhlahetkistä, kuten lasten rippijuhlista ja ylioppilasjuhlista. Niitä katsellessa voi iloita siitä, että on elämänsä aikana saanut aikaiseksi ainakin jotakin hyvää. Kaikkien näiden iloisten ja onnellisten muistojen lomassa on myös muistoja, jotka ovat joskus olleet iloisia mutta muuttuneet katkeransuloisiksi sen myötä, että kuvien ihmisiä tai rakkaita lemmikkejä ei enää ole.
Oviin on kiinnitetty myös todisteita siitä, että oman perheen lisäksi elämässämme on muitakin ihmisiä, joille merkitsemme jotakin. Kun katseeni osuu kiitoskortteihin ja juhlakutsuihin, sisälläni läikähtää lämpöisesti. Tuntuu mukavalta, että on ihmisiä, jotka tuntevat minut ja perheeni ja joiden elämässä saamme olla jollakin tavalla mukana. Ja onpa siellä jokunen lehtileikekin todisteena siitä, että joku meistä on onnistunut olemaan paikalla toimittajien kameroiden välähtäessä.
Aika ajoin magneetit vaihtavat paikkaa, juhlakutsut vaihtuvat kiitoskortteihin, ja silloin tällöin jokunen turhaksi käynyt muistilappu tai vanhentunut kuponki heitetään pois. Mutta perheemme elämän kuvakollaasi jatkaa laajenemistaan. Jääkaappimme on niin paljon enemmän kuin vain ruoansäilytyslaite.
Mitä jääkaappini sitten kertoo minusta? Ainakin sen, että olen aivan toivoton keräilijä. Jos jo jääkaappini ovi on tällainen, miltä näyttävätkään hyllyni, lipastoni, piironkini, kaappini ja vaatehuoneeni, puhumattakaan varastosta ja vintistä? Jotkut tavarat pidetään tallella, koska niihin on elämän varrella syntynyt tiivis tunneside. Toiset säilytetään periaatteella "aika tavaran kaupitsee". Kolmansia keräillään ja neljänsiä hankitaan, koska ne ovat kauniita ja niistä voi ajan mittaan ehkä tulla uusi, kiva keräilykohde.
Joskus mietinkin, miten toimisin, jos meillä syttyisi tulipalo. Kun kaikki ihmiset olisi saatu turvaan ja minulla olisi aikaa pelastaa palavasta talostamme enää vain yksi asia, mikä se olisi?
