Kerroin viimeksi perheemme jääkaapista ja pakastimesta, ja kodinkonelinjalla pysytään edelleen. Löysin arkistoistani vanhan tekstin, joka vie ajatukset muutaman vuoden takaiseen kevääseen ja hetkeen, jolloin astianpesukoneemme sanoi sopimuksensa irti. Tarinan nimi on Tiskivuorossa.
Kesän kynnyksellä astianpesukoneemme teki lakon - jälleen kerran, ja tietysti juuri perhejuhlien aattona. Koska emme halunneet tehdä hätiköityä ostopäätöstä kiireessä juhlavalmistelujen keskellä, päätimme siirtää uuden koneen hankkimista vähän tuonnemmaksi. Halusimme tutkia ja harkita ostosta kaikessa rauhassa, nykyinen koneemme kun oli ollut alusta asti epäluotettava ja reistaileva.
Heinäkuu on nyt jo pitkällä, eikä meillä edelleenkään ole astianpesukonetta. Yllätykseksemme olemme selvinneet aivan hyvin, vaikka etukäteen ajatus elämästä ilman tätä nykyajan mukavuutta tuntui siltä kuin olisimme ilmoittautuneet mukaan Selviytyjät-kisaan. Emme tosin lähtisi sinnittelemään autiolle saarelle extreme-olosuhteisiin, mutta olimme vapaaehtoisesti hankkiutuneet tilanteeseen, jossa joutuisimme itse tekemään hartiavoimin sen työn, jonka kone tähän asti oli tehnyt. Kokemus on ollut vapauttava: jäimme henkiin! On siis todistettavasti olemassa ainakin yksi laite, josta emme ole riippuvaisia. Kokemus on ollut myös avartava, sillä sen myötä on auennut aivan uusia näköaloja ja mahdollisuuksia.
Ensinnäkin olen havainnut muutosta itsessäni tämän uuden elämäntilanteen myötä. Vaikka viime vuosina minulla on ollut mielestäni jo varsin kiitettävä epäjärjestyksen ja keskeneräisyyden sietokyky (asia, jonka jokainen työhuoneessani käynyt voi todistaa), se on ilmeisesti vain lisääntynyt, sillä huomaan, että pystyn keräilemään tiskiä usean päivän ajan. Ehkä tämä ei kaikkien mielestä ole kovin tavoiteltava ominaisuus, mutta itseäni se ilahduttaa. Paljon muutosta ja kasvua on tapahtunut naisessa, jonka nuorempana täytyi ehdottomasti saada heti ruokailun jälkeen pöytä siistiksi ja tiskit pois päiväjärjestyksestä ennen kuin voi rentoutua ja siirtyä eteenpäin. Nyt sen sijaan vasta siinä vaiheessa kun lautaspinot alkavat tiskipöydällä uhkaavasti horjua, on aika tarttua toimeen. Kuumaa vettä altaaseen, kunnon ruiskaus tiskiainetta, tukeva ote harjasta ja siitä se lähtee!
Ja niin tiedossa on jälleen tovi kiireetöntä aikaa, jota on yllättäen tullut jostakin ennen niin ohjelmoituihin päiviini. Aikaa, jolloin voin rauhassa uppoutua omiin ajatuksiini, samalla kun käteni tekevät koneellisesti työtä siirtäen likaisia astioita pesualtaaseen, pyörittäen harjaa, nostaen pestyjä astioita huuhdeltaviksi ja huuhdeltuja kuivumaan. Samalla puutarhatöissä likaantuneet kätenikin puhdistuvat kuin itsestään. Minä kun kuuluun niihin onnettomiin, jotka eivät koskaan muista, malta tai - jos ollaan aivan rehellisiä - viitsi vetää puutarhahansikkaita käsiinsä kun hyökkäävät rikkaruohojen kimppuun tai alkavat istutusmöyrinnän mullassa.
Mutta ei siinä kaikki. Muutaman tiskauskerran jälkeen aloin nimittäin ymmärtää, että en ollut tiskialtaan äärellä yksin. Joku seisoi siinä lähelläni, näkymättömänä mutta tuttuna. Joku joka oli jo pitkään kaivannut saada huomioni ja aikaani. Hän oli huomannut, että päivieni juoksussa oli nyt vihdoinkin hetki, jolloin korvani olivat avoinna kuulemaan ja sydämeni valmiina vastaanottamaan asioita, joita hän haluaa minulle puhua. Joku joka tuli ja liittyi seuraani ja on siitä lähtien sekä pessyt että huuhdellut siinä minun rinnallani. Mutta ei astioita vaan sydäntäni. Ja kuivannut, nimittäin kyyneleitäni.
Veli Laurentius oli munkki, joka teki tämän saman löydön jo kauan ennen minua. Hänkin nautti näistä hetkistä Herran kanssa niin paljon, että vietti koko loppuelämänsä vapaaehtoisena tiskivuorolaisena. Olin kyllä kuullut ja lukenut hänestä ennenkin, mutta aina kummastellut hänen valintaansa. Nyt alan aavistaa viisauden hänen toimintansa takana. Saattaa olla, että meille ei ihan lähiaikoina tulekaan uutta astianpesukonetta.
Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen meille on hankittu uusi tiskikone, joka on tehnyt työnsä uskollisesti ja hyvin. Loppujen lopuksi olen iloinnut tämän uuden palvelijan läsnäolosta kodissamme, siitäkin huolimatta, että se onnistui kiiltävällä harmaalla pinnallaan huijaamaan minua luulemaan sitä rosteripintaiseksi. Sitä se ei kuitenkaan ilmeisesti ole, koska magneetit eivät kiinnity sen pintaan (kyllä vaan, sinnekin niitä olen yrittänyt laittaa!). Kiitos ystäville, jotka edellisen tekstini luettuaan oikaisivat väärinkäsitykseni. On hienoa tietää, että perheemme historiikki voi jatkaa elämäänsä myös rosteripintaisen jääkaapin pinnalla.
Mutta näitä hetkiä lämpöisessä puhdistavassa läsnäolossa kaipaan edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti