Hiiret ovat valloittaneet Turun! Ja minun sydämeni. Yliopistonkadulta löytyy Elvina Café, jonka ikkunoihin on somistettu historian hurmaavimmat joulumaisemat. Siellä hiiret pitävät joulumarkkinoita, istuvat kahvilassa, pyörivät huvipuiston teekupeissa ja katsovat tiernapoikien esitystä. Pehmoinen lumi kehystää maisemaa, joka on täynnä huolella ja rakkaudella näperreltyjä jouluisia esineitä ja yksityiskohtia. Kuvittelepa vaikka pienen pientä jouluista paperikassia, jossa on pienen pieniä rullalle käärittyjä joulupapereita. Tai pienen pieniä täytelakritsipötköjä myyntikojujen tiskeillä. Tai pientä, siroa, pikkuruisin jouluvaloin koristeltua puuta kaupungin laidalla.
Tänään kaupungilla käydessäni kuljin taas tuon kahvilan ohi ja jäin ikkunoiden ääreen pitkäksi aikaa tutkimaan hiirulaisia ja heidän touhujaan. Oli pieniä ja suuria, nuoria ja vanhoja hiiriä, kaikki samasta pehmoisesta harmaanruskeasta materiaalista loihdittuja. Miten monenlaisia hiiripersoonallisuuksia siellä olikaan, kaikilla kasvoillaan ihan oikea ilme. Eräskin vanha, kumaraselkäinen hiirirouva piti rohkeasti ylhäällä kylttiä, johon oli raapustettu iskulause "Kissat pois keskustasta!" Kuinka kodikkaalta heidän pikku kaupunkinsa vaikuttikaan. Olisin ollut valmis siltä seisomalta sukeltamaan mukaan sen lämpöiseen, jouluiseen tunnelmaan.
Muistatko, miten hienoa lapsena oli, kun sai luoda jonkin ympäristön, sommitella sen sellaiseksi kuin itse halusi ja sijoitella sinne asukkaita? Minun leikeissäni asukkaat olivat kesämökkirantaan kivistä kyhäämieni talojen männynkäpyväkeä, jotka purjehtivat tervehtimään naapuritalojen asukkaita kaarna-aluksillaan. Tai nukkekodin kuminen nukkeperhe, joiden jäykkinä törröttävät jalat olivat ainainen harmistuksen aihe, koska heitä ei saanut mitenkään luonnollisen näköisesti istumaan sohvalle tai ruokapöydän ääreen. Parhaalta perhe näyttikin silloin, kun he touhusivat keittiössä tai tutkivat kirjahyllyä tai valmistautuivat istumaan työpöytänsä ääreen. Erityisen hyviltä he näyttivät silloin, kun he olivat menneet nukkumaan ja olivat pitkällään vuoteissaan. Nukkeperhettä vielä paljon jäykempiä olivat Lego-talon kovasta muovista tehdyt asukkaat, mutta heidän valttinaan oli se, että heidän talonsa sisälle pystyi laittamaan valon. Sitten suljettiin katto ja kurkisteltiin ikkunoista, miltä sisällä näytti. Taianomaiselta tietenkin!
Mutta palataanpa Yliopistonkadulle kahvilan ikkunoiden ääreen ja hetkeen, jona olen valmis sukeltamaan hiirten kaupunkiin. Mahtaisiko suurin ilo kuitenkin syntyä siitä, että saa katsella kaikkea tuota ulkopuolelta? Ihastella ja hämmästellä ympäristöä, joka tuntuu olevan täynnä mahdollisuuksia. Elämää, jonka hyörinä on pysäytetty kuin taikasauvan heilautuksella tuohon yhteen hetkeen, jossa kaikki on hyvin ja jossa ihmisillä - tai tässä tapauksessa hiirillä - on hyvä tahto, yhteiselo harmonista ja kaikille herkkuja yllin kyllin.
Kun saa katsella tuota kaikkea ja samalla kuvitella olevansa mukana, juuri siitä syntyy se taika, joka liittyy leikkiin. Kun lapsi laittaa nuken ajamaan leikkiautoa ja kun osa hänestä tuntuu siirtyvän tuohon elottomaan leluun, kuka pystyy sanomaan, kumpi autoa oikeastaan lopulta ajaa: nukkeko vai lapsi, jonka käsi autoa liikuttaa?
No, leikkihän on lapsen työtä. Lapselle todellisuutta, aikuisille jo sulkeutunut maailma, josta voi saada häivähdyksen seisoessaan jouluikkunan ääressä. Todellisuuspakoahan se kahvilan ikkunoiden hiirikaupungin tuijottelu tietysti on. Vähän kuin jalkakäytävään piirretyt maisemataulut, joihin Maija Poppanen ystävineen hyppäsi, siirtyen toiseen todellisuuteen.
Ehkä kummasteletkin, miten joku voi ihastella jouluikkunan hiirisommitelmia, kun seuraavana päivänä Suomen eduskunta äänestää sukupuolineutraalia avioliittoa koskevan lakialoitteen hyväksymisestä.
Minäpä kerron.
"Onko Jumala kuollut?" kysyy päiväuniltaan herännyt lapsi L. M. Montgomeryn kirjassa Kotikunnaan Rilla. Poika on tullut huoneeseen, jossa aikuiset itkevät ja vaikeroivat. Ensimmäinen maailmansota on käynnissä, perheen kolmesta pojasta kaksi on rintamalla ja yksi kaatunut, ja juuri on tullut tieto, että vihollinen on päässyt murtautumaan rintamien läpi. Kukaan ei tiedä, palaavatko pojat koskaan kotiin ja miltä maailma näyttää, kun sota joskus päättyy. "Kuule, Rilla, onko Jumala kuollut?" kysyy pieni poika uudestaan, silmät hätääntyneinä.
Jumala ei ollut kuollut silloin. Eikä hän ole kuollut tänäänkään. Hän katselee meitä ehkä vähän samaan tapaan kuin minä katselin tänään hiirten kaupunkia. Paitsi että toisin kuin minä, hän ei ole ulkopuolinen. Kun hiirikaupunki joulun jälkeen puretaan ja pakataan laatikoihin, siitä jää minulle mukava muisto, mutta sydämeni ei mene hiirten mukana laatikkoon. Mutta Jumala ei tyytynyt vain katselemaan maailmaa turvallisesti näyteikkunan takaa. Hän tuli tänne itse ja antoi kaikkensa meidän tulevaisuutemme tähden. Ja hänen sydämensä jäi meidän luoksemme.
Tapahtuipa huomenna Eduskuntatalossa tai tulevaisuudessa itärajamme takana mitä tahansa, Jumala ei ole kuollut. Hän rakastaa luomaansa maailmaa ja hän on kaikkivaltias. Eiköhän hänellä ole homma hanskassa ja langat käsissään edelleen. Hän hallitsee ja hän on se, joka sanoo viimeisen sanan. Siihen luottaen saamme laittaa kädet ristiin ja pyytää, että hänen kätensä ohjaa niin huomisia äänestyksiä kuin tulevaisuuttammekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti