Ajan virrasta

Muutama päivä sitten löysin erään kirjani välistä postikortin, jonka olin joskus ostanut siinä olevan osuvan tekstin takia. Siinä Blessingtonin kreivitär (jonka tunnustan olevan minulle täysin tuntematon suuruus) harmitteli, tai oikeastaan suorastaan sadatteli sitä, että ajan virtaan ei voi heittää ankkuria. Ehkä hän oli katsellut peilistä katoavaa kauneuttaan ja joutunut kauhun valtaan.

Niinpä niin, ajan virtaan ei todellakaan voi heittää ankkuria. Aika vain virtaa eteenpäin, vieden meitä mukanaan. Hauskoina hetkinä ja hyvinä aikoina olen valmis harmittelemaan sitä kreivittären kanssa. Mutta meidän kaikkien elämässä on varmasti ollut myös hetkiä ja vaiheita, joihin emme mistään hinnasta olisi halunneet jäädä viipymään loputtomiin. Kuinka armolliselta silloin tuntuikaan se, että aika kulkee vääjämättä eteenpäin. Hirvittävinkin päivä loppuu joskus, ja tulee uusi aamu, uusi alku.

Oikeastaan koko elämä on kuin virta. Hetki hetkeltä se virtaa tuoden kättemme ulottuville uusia mahdollisuuksia ja uusia haasteita. Mutta kun sitten käännymme katsomaan toiseen suuntaan, huomaamme, että virta myös vie koko ajan mukanaan jotakin. On turhaa yrittää tarrautua onnellisiin hetkiin, seesteisiin elämänvaiheisiin tai toisiin ihmisiin, niihin rakkaimpiinkaan. Vaikka puristaisimme niitä kuinka lujasti nyrkkiimme, elämän virta on voimakkaampi ja huuhtoo ne sormiemme välistä.

Onnellisen elämän salaisuus taitaakin olla tähän läpivirtaushuuhteluun suostuminen. Ottaa rohkeasti vastaan elämältä uusia asioita, vaikka tietääkin, että ennen pitkää virta tulee viemään ne mukanaan, pois ulottuviltamme. Mutta lohdullista on se, että koskaan ei voi tietää, mitä uutta hyvää virta on jo tuomassa elämäämme. Ehkä se on jo aivan mutkan takana.