Kiehtovat kahvilat

Minusta on tullut kahviloissa kävijä. Ennen sinne ajoivat vain järkevät ja hyvin perustellut syyt, kuten jomottava kahvihammas tai vatsassa kurniva nälkä, jota ei ollut aikaa tyydyttää pidemmän kaavan mukaan. Tai vähintään viikkoa aikaisemmin sovittu ja kalenteriin merkitty tapaaminen ystävän kanssa. Mutta nykyään piipahdan kahvilassa yhä useammin myös vain hetken mielijohteesta. Koska lapset ovat muuttanet omilleen ja Kaitselmus varjellut meitä ottamasta uusia lemmikkieläimiä autuaammille metsästysmaille siirtyneiden tilalle, kukaan ei odota kotona vaatien hoitoa ja huolenpitoa. Niinpä yllättäen käyttööni on tullut aikaa, jonka voin käyttää itsekkäästi vain omaan itseeni. Silloin suunnistan kahvilaan.

Missä piilee kahviloiden viehätys? Sillä ei ole kyse vain siitä, että kahvilassa käyminen on antoisaa. Minulla on ystäviä, jotka kertovat unelmoivansa myös kahvilan perustamisesta - nekin, joilla ei ole minkäänlaista konditoria-alan koulutusta tai kokemusta ja joissa en pysty tunnistamaan myöskään rautaista liikenaista. Mikä kahviloissa meitä oikein kiehtoo?

Voisiko olla, että kahvilassa käyminen tyydyttää jotakin ihmisen syvää perustarvetta - jotakin vielä paljon syvempää kuin kahvinjano ja makeannälkä? Me kaikki haluamme tulla nähdyiksi ja kohdatuiksi ja haluamme, että joku pysähtyy vain minun ja minun tarpeitteni kohdalle. Ja juuri tätähän hyvissä kahviloissa tapahtuu, niissä, jotka ymmärtävät panostaa ystävälliseen asiakaspalveluun ja niittävät sen satona uskollisia kanta-asiakkaita. Ehkä käymme kahviloissa saadaksemme yhä uudestaan kokea sen ainutlaatuisen hetken, kun maailmassa ei ole muita kuin sinä ja kahvilan täti ja vitriinistä valitsemasi herkkupulla, jonka täti lämpimästi hymyillen ojentaa sinulle. Muistuttaako huolenpito ja hoiva, jota hetken verran saan kahvilan tädiltä, meitä siitä tunteesta, jonka lapsuudenkodissaan käymään tuleva aikuinen lapsi kokee, kun äiti on ovella toivottamassa hänet tervetulleeksi? Omissa muistoissani juuri se oli kotona käymisten paras hetki, sillä hyvin nopeasti alkoi kaivata taas oman kämpän rauhaan, missä sai mennä ja tulla omassa aikataulussaan ja ilman tilivelvollisuutta.

Toinen selitys kahviloiden vetovoimalle saattaakin olla se, että siellä velvollisuudet tervetulleeksi toivottajaa kohtaan päättyvät siihen, kun on saanut ja maksanut kahvikupillisensa ja pullansa. Tämän jälkeen saat suunnistaa rauhassa omaan pöytääsi ja olla oma herrasi. Kahvilan täti ei loukkaannu, jos visiittisi jää lyhyeksi, eikä hän huutele perääsi kysellen, minne menet ja koska tulet. Kahvilan täti ei myöskään tule pöytääsi kyselemään, maistuuko pulla, niin kuin ruokaravintoloiden tarjoilijoilla on tapana tehdä. Kiltti suomalainen, joka ei halua olla vaivaksi eikä vastukseksi, vastaa kiusalliseen (ja myös hämäävän monimerkityksiseen) kysymykseen "Maistuuko ruoka?" tietysti aina, että maistuu kyllä, vaikka ei maistuisikaan. Ainakaan hyvältä. Mutta kahvilassa kukaan ei odota sinulta mitään eikä vaadi sinulta mitään. Voit hörppiä juomaasi ja vain tuijottaa eteesi ja antaa mielesi tyhjentyä. Tai voit lueskella tai raapustella muistiinpanoja tai näpytellä läppäriäsi. Tai vaikkapa tarkkailla vaivihkaa muita kahvilassaolijoita, jos se tuntuu mukavammalta.

Mutta kahviloilla on tarjottavanaan jotakin vielä enemmän. Kun astut sisään kahvilaan, astut hetkeksi pois elämästä, jota rytmittävät kellon armottomat viisarit, ulottuvuuteen, jonka ulkopuolelle jää tavallinen arkemme. Kahvilat ovat kuin väliasemia matkallamme jostakin jonnekin: emme ole enää siellä, mistä kahvilaan tulimme, mutta emme myöskään vielä siellä, mihin olemme menossa kahvihetken jälkeen. Kahvilaan poiketessamme astumme tilaan, jossa hetken ajan kaikki on mahdollista. Aikataulut ja matkareitit voidaan suunnitella uudelleen. Mielen perukoille painetut villeimmät ajatukset ja unelmat saavat nousta jälleen pintaan. Kuka tietää, ehkä juuri tässä kahvilassa, juuri tässä pöydässä istuessani, voin saada kuningasidean, joka muuttaa koko tulevaisuuteni suunnan. Kun astun tuosta ovesta ulos, mikään ei enää ole ennallaan!

Ja vaikka kaikki olisikin unelmaa, joka elää vain yhden kahvikupillisen ajan, ei huolta. Polttoainetta unelmille riittää kyllä, sillä kahvilaan voi tulla aina uudestaan.

Vapaa?

Tänään tein sen, laitoin joulumusiikkia soimaan. Tänään tuli se tunne, että nyt on aika avata ovi arkitodellisuudesta toiseen maailmaan, kuin ensimmäinen luukku joulukalenterista.

Kun Diana Rossin käheänsamettinen ääni alkoi laulaa Winter Wonderlandista, silloin se tapahtui: pesukoneen ja pyykkivuoren ääreltä tuntui eteeni aukeavan polku, joka kutsui seuraamaan. Lähdin astelemaan polkua pitkin maahan leijuvien lumihiutaleiden keskelle hiljaiseen metsään, jossa kuului vain lumisateen tuskin erottuva humina.

Ja samassa kaikki viikkojen varrella kasaantuneet paineet, pelot, turhautumiset, riittämättömyyden tunteet, päässä suriseva väsymys ja olkapään takana jatkuvasti kärkkyvä kiireen tuntu olivat tipotiessään. Ne kumarsivat syvään ja tekivät tilaa jollekin ikiaikaiselle, jollekin paljon paljon suuremmalle ja merkityksellisemmälle kuin kaikki ne murheet, jotka yrittävät täyttää päiväni ja mieleni.

Miksi kulkea mieli synkkänä, kun ympärillä avautuu hohtava ja kimaltava Winter Wonderland? Miksi murehtia hartiat kireinä tekemättömiä töitä, kun voi pelmuta puhtaassa lumessa? Miksi hautoa epäonnistumisia ja riittämättömyyttä, kun on olemassa joulu, joka on ollut olemassa jo kauan ennen minua ja tulee olemaan senkin jälkeen kun minua ei enää ole. Kun on olemassa se joulun taika, jota ei oikein ymmärrä, mutta joka kuiskaa ja kutsuu luokseen: astu lähemmäksi, astu sisälle lämpöön ja valoon!

Ja kun on olemassa Joulun Salaisuus, juuri se juttu, joka tekee Winter Wonderlandista niin ihmeellisen ja antaa joulun taialle sen voiman. Salaisuus, joka ei enää ole salaisuus, onhan se kuulutettu julki jo pari tuhatta vuotta sitten: Teille on syntyntyt Vapahtaja.

Hetkinen. Minulleko on syntynyt vapahtaja? Siis vapauttaja? Onko minut päästetty vapaaksi? Olen siis vapaa - uskaltaisinkohan kokeilla? Heittäytyä ja katsoa mitä tapahtuu?

Parasta aloittaa kuitenkin varovasti, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ehkä tänä jouluna heittäydyn hankeen ja teen lumienkelin. Räpyttelen siipiäni turvallisessa, pehmeässä lumessa ja kokeilen niitä siellä, hitaasti ja tunnustellen. Samalla voisin vaikka unelmoida siitä, millaista olisi uskaltaa heittäytyä ihan oikeasti. Heittäytyä sen vahvan vapauden varaan? Lentää, ja tuntea miten siivet kantavat?

Huvila ja huussi

Huvila ja huussi, siinä viimeisten kuukausien elinpiirini. Yhden käden sormilla laskettavia poikkeuksia lukuunottamatta olemme viettäneet noissa maisemissa kaikki viikonloppumme toukokuun alkupuolelta lähtien. Huvilassa on asuttu, huussia on käytetty ja samaan aikaan rakennettu uutterasti uutta huvilaa nousevan sukupolven käyttöön.

Suomalaiselle kesämökki on paikka, jossa hän vaihtaa vapaalle. Siirtyminen kaupungin ja sivistyksen ulkopuolelle kuorii hänestä esiin sen joka hän aidoimmillaan on. Mökillä ei tarvitse yrittääkään olla tyylikäs eikä fiksu. Siellä suomalainen voi olla ilman paitaa ja pitää aamusta iltaan samoja reikäisiä verkkareita, jotka kaupungissa olisivat jo kauan sitten lentäneet roskiin. Omasta saunastaan hän voi kainostelematta pulahtaa uimaan ilkialastomana, vaikka laiturin läheisyydessä kaartelisi kuinka monta vierasta venettä tahansa. Oma häpeänsä, jos tulevat niin lähelle. Ja jos joku ei vielä tähän mennessä ole alastonta ihmistä nähnyt, niin nytpä näkee.

Vapaalla oleminen ei mökkisuomalaiselle kuitenkaan tarkoita joutilaana olemista. Monien mieleen ja muistoihin kesämökki piirtyykin kaikkena muuna kuin "huvilana": työsiirtola on sana jolla suomalainen kesänviettopaikkaansa nimittää. Mutta hänen äänessään voi erottaa hellyyttä. Kuulee selvästi, että suomalainen ei hevillä luopuisi työsiirtolastaan. Sillä missäpä muualla hän pystyisi niin tehokkaasti unohtamaan työelämän oravanpyörän ja sivistyneen kaupunkielämän konstikkaat koukerot. Aidoimmilla, vaatimattomimmin varustetuilla mökeillä jo jokapäiväiset arjen askareet vedenkantamisineen, ruokatarpeiden hankkimisineen ja saunanlämmityksineen riittävät täyttämään niin isännän kuin emännänkin päivät. Ja jos mökin ympärillä on metsää, aina välillä pitää puustoa harventaa ja tehdä polttopuita. Siinä riittää kaatamista, karsimista, pilkkomista, katkomista, kantamista, pinoamista, kuorihakkeen talteenottamista - kunnes lopulta koittaa kaiken täyttymys, kun itse kaadettu, itse pilkottu, itse pinottu ja itse kannettu halko syttyy rätisten saunanpesässä tai takassa.

Jos näiltä puuhilta vielä jää aikaa ja voimia, voi mökillä aloittaa remontin tai uudisrakennusprojektin. Tai sitten voi kutsua televisio-ohjelman tekemään sen puolestaan. Huvila ja huussi on ohjelma, jonka jaksoja seuraan silloin tällöin netistä. Kussakin jaksossa jonkun onnekkaan suomalaisen kesämökki tai sen pihapiiri saa uuden ilmeen, kun osaavat ammattilaiset apujoukkoineen kutsutaan paikalle. Siinä ei työtunteja eikä rahaa säästellä, ja hienojahan lopputulokset ovat. Vaikka joskus hiukan liian ennalta-arvattavia. Kun on nähnyt yhden Anitan tai Mikon tekemän sisustuksen, voi melkein arvata, millainen tulee olemaan seuraava. Itseäni askarruttaa myös se, miten on mahdollista, että melkein jokaisen mökin vintiltä tai romahtamaisillaan olevasta vajasta löytyy aina jokin arvokas arkku tai pöytä? Missä ne piileskelevät meidän huvilallamme?

Tuhkimosta prinsessaksi -muuttumisleikki viehättää aina, ja miksipä se ei toimisi myös kesämökkien ollessa kyseessä. On myös hienoa nähdä taitavia kirvesmiehiä ja puutarhureita ja muita ammattilaisia työssään, ja toivottavasti näille aloille hakeutuu tämänkin ohjelmasarjan innostamana paljon uusia ihmisiä.

Mutta jokin ohjelmassa kuitenkin tökkii. Jokin siinä ei tunnu istuvan kuvaan suomalaisesta ja hänen kesämökistään. Muuttumaan valittujen mökkien omistajat näyttävät joskus kuin koloistaan valoon raahatuilta mörrimöykyiltä, jotka hymyilevät hämillisesti yrittäessään pysyä yltiöpositiivisten ja joskus suorastaan tekoreippaiden ammattilaisten vauhdissa mukana. Muutoksen paljastuttua kuuluu asiaan huudahdella yllättyneesti ja huokailla ihastuneesti, ja kuuliaisesti mökkiläiset niin tekevätkin. Mutta ihan aina eivät huudahdukset ja huokailut kuulosta täysin aidoilta. Jotkut mörrimöykyistä näyttävät siltä kuin olisivat mieluummin jatkaneet puuhailuaan omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. Ja ehkä aikanaan uudistaneet tuhkimonsa omalla tavallaan ja omassa tahdisssaan.

Tai sitten eivät. Saattaakin olla, että ammattilaisten poistuttua jotkut mökkiläiset kaikessa hiljaisuudessa palauttavat kaiken ennalleen. Sillä suomalainen on onnellisimmillaan juuri siinä omassa konstailemattomassa työsiirtolassaan. Siellä hän on oma herransa, risoissa verkkareissaan ja ilman paitaa.

Kahvia ja salmiakkia? Kyllä kiitos, mutta kuinka kauan?

Ennen vanhaan sattui ja tapahtui; nykyään ei tapahdu mitään, mutta joka paikkaan sattuu kyllä. 
Joka paikkaan koskee, ja se mihin ei koske, ei toimi.
Tekee kolmea asiaa yhtä aikaa, mutta unohtaa, mitä ne kaksi muuta olivatkaan.
Kirjoittaa muistilappuja, mutta unohtaa, mihin ne on laittanut. Kun löytää etsimänsä tavaran, on jo unohtanut, miksi se piti löytää.
Kuorsaaminen on tapa osoittaa vieruskaverille, että on elossa.
Kahdesti yössä tarkoittaa vessakäyntejä.

Muistan ajan, kun kuuntelin tällaisia vanhenemiseen liittyviä humoristisia lausahduksia hiukan sekavin tuntein. Vähän naurattikin, mutta enimmäkseen tunsin kuitenkin olevani kuin yksi lapsistamme, joka pienenä poikana katseli isänsä ja isoveljensä kanssa Poliisiopisto -elokuvaa. Nauroi kun toisetkin nauroivat, mutta ei oikeastaan tiennyt, mille nauroi.

Olen ollut mukana samankaltaisissa tilanteissa, kun seniorit ovat tulleet koolle ja hykerrelleet teräville lohkaisuille vanhenemisesta ja vaihtaneet tietäväisiä katseita toistensa kanssa. Noissa hetkissä olen tuntenut itseni pieneksi tytöksi, tietämättömäksi ja  kokemattomaksi viisaiden vanhusten seurassa. He olivat sisällä jossakin, mistä minä olin ulkopuolella. Täysin outside looking in.

Mutta nyt se on tapahtunut: ovi on raottunut, ja ainakin toinen jalkani on jo sisällä. Tarvittiin vain muutama vuosi lisää, ja nyt minäkin olen saanut jo maistiaisia siitä, mistä senioripiireissä puhutaan ja mille nauretaan.

Jos olen ihan rehellinen, niin ei kyllä naurata yhtään. Ehkä nauru maittaa paremmin sitten joskus, kun ajan myötä pystyy näkemään itsensä ja itsessä tapahtuneet muutokset etäämmältä, armollisemmin. Olin hiljattain terveystarkastuksessa, jossa minulle kävi juuri niin kuin eräässä vanhuusvitsissä, että lääkäri kysyy, mitä hyvää syö ja juo ja mitä hauskaa harrastaa, ja sen jälkeen kieltää ne samassa järjestyksessä. Ei ollut yhtään kivaa saada kuulla, että kahden ykkösherkkuni, juuston ja salmiakin syöntiä on radikaalisti vähennettävä, muuten verenpaine huitelee taivaissa. Miten tulen toimeen ilman salmiakkia, jonka olen tähän asti uskonut olevan aivotoimintani edellytys? Miten suhtaudun uutiseen, että se voikin olla aivotoimintani loppu? Ja jos vielä kahvi lisätään kiellettyjen aineideni listalle, se merkitsee sitä, että tämän blogin tulevaisuus on uhattuna. Kätkeytyyhän sen sielu ja inspiraation lähde näiden kahden aineen yhdistelmään!

Kummallisinta tässä kaikessa on se, että en ole missään vaiheessa tehnyt päätöstä alkaa ajatella ja toimia vanhan ihmisen tavoin, oikeastaan ihan päinvastoin. Mutta muutos on tapahtunut aivan itsestään, minulta lupaa kysymättä. Vaikka ihminen kuinka päättäisi haluta ja kuvittelisi voivansa pysyä nuorekkaana ja joustavana, niin sielultaan kuin ruumiiltaankin, mahtaako kukaan meistä siinä onnistua? Tuskin. Olenkin yhä vakuuttuneempi siitä, että Aira Samulin on joltakin toiselta planeetalta tänne tipahtanut alien.

Kirjahullun kirjahylly Osa 2

Jos joku luuli, että kirjahulluuteni tuli paljastettua kaikessa laajuudessaan aikaisemmassa samasta teemasta kirjoittamassani postauksessa, hän on väärässä. Sillä kirjahullulla ei ole vain tavallista kirjahyllyä, hänellä on myös aivan erillinen kirjahylly pelkkiä päivähartauskirjojaan varten.

Tämä on osoittautunut tarpeelliseksi siitä yksinkertaisesta syystä, että myös hartauskirjoja on kirjahullulle kertynyt niin paljon, että ne eivät enää mahdu tavalliseen hyllyyn. Toinen hyvä syy pitää nämä kirjat erillään muista kirjoista on se, että omasta hyllyköstään ne löytyvät helposti ja nopeasti.

Kun remontin yhteydessä kotimme ruokailunurkkaukseen jäi pitkä tyhjä seinä, kirjahullun aivoissa syntyi suunnitelma. Niinpä seinä ei ehtinyt olla tyhjänä kauaakaan, kun hän jo kiikutti siihen hyllykön ja sijoitti sinne hartauskirjallisuutensa. Aamukahvilla istuessaan hän voi nyt vain ojentaa kätensä ja poimia sieltä kirjan luettavaksi.

Kerran kirjahullu laski, montako hartauskirjaa hänellä oli hyllyssään. Hän totesi niitä olevan sen verran, että ne todennäköisesti riittäisivät hänen loppuelämäkseen, mikäli hän suostuisi annostelemaan lukemistaan ohjeiden mukaan ja lukisi vain yhden tekstin päivässä ja yhden kirjan vuodessa. Mutta tämä tieto ei suinkaan ole estänyt häntä hankkimasta yhä vain lisää hartauskirjoja. Sillä pitäähän valinnanvaraa olla. Ja kaiken varalta kirjoja pitää olla runsaasti. Eihän sitä tiedä, jos vaikka sattuisi ylittämään sadan vuoden rajapyykin, niin kuin yhä useammalle suomalaiselle nykyään käy.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Kirjahullu ei nimittäin tyydy enää lukemaan vain yhtä hartauskirjaa päivässä. Ei, hän lukee kolmea. Tai oikeastaan neljää, jos lasketaan mukaan se hartauskirja, jota hän lukee kesämökillä ollessaan, hartauskirjahyllynsä etäpisteessä.

Ensimmäistä kirjaa hän lukee aina aamuisen raamatunlukuhetkensä yhteydessä. Tällä kertaa vuorossa oleva kirja on hartauskirjojen klassikko, kohta jo sadan vuoden ajan kristittyjen käsissä ympäri maailmaa kulunut teos. Kirjan takakannen mukaan se on uskon, toivon ja ajattoman viisauden antologia, eikä kirjahullusta ole painetun sanan epäilijäksi.  Joskus hän tosin hiukan ihmettelee tätä luonnehdintaa, koska hänen mielestään tekstit keskittyvät lähinnä elämän varjopuolissa ja koettelemuksissa kamppailemiseen. Mutta koska hän ei ole niitä ihmisiä, jotka jättävät jotakin kesken kerran homman aloitettuaan, hän aikoo urhoollisesti kahlata kirjan läpi joulukuun viimeiseen päivään mennessä.

Ensimmäisen hartaushetkensä jälkeen kirjahullu kokee kuitenkin tarvitsevansa hiukan piristystä ja valoisampia näkymiä. Niinpä hän tarttuu toiseen kirjaan, jonka esittely kertoo sen tekstien johdattavan lukijan hiljentymään, miettimään ja keräämään voimia. Tämä kirja on syntynyt katolisen luostarin rauhassa, missä kirjoittajalla on ollut aikaa tehdä juuri sitä: hiljentyä ja miettiä. Ja se näkyy teksteistä, jotka ovat täynnä syvämietteistä pohdintaa ja yllättäviä, uusia näkökulmia, jotka eivät välttämättä aivan yhden aamukahvikupillisen aikana vielä avaudu. Mutta kaiken alla lepää syvä rauha ja rohkaiseva pohjavire, jonka varassa kirjahullun on hyvä aloittaa päivänsä.

Ja sitten vielä se viimeinen tunnustus. Kirjahullun hulluus on nyt ehkä saavuttanut huippunsa, sillä hänellä on oma hartauskirja myös niitä hetkiä varten, jotka hän viettää lukittujen ovien takana. Kyllä vaan, juuri siinä paikassa, jota nyt ajattelet: vessassa. Tätä kirjaa hän ei tyydy lukemaan vain kerran päivässä, vaan aina kun tilaisuus hiukan pidemmän istunnon viettämiseen tarjoutuu, hän lukee tekstin. Tämän kirjan kirjoittajalla on taito tarkkailla elämää ja ilmaista asioita niin terävästi ja samalla niin lempeän humoristisesti ja itseironisesti, että kirjahullu ei voi kuin vuoroin itkeä ja nauraa tunnistaessaan itsensä kirjan sivuilla. Onneksi kyseisessä paikassa riittää paperia kyyneltenkin kuivaamiseen.

Näitä rivejä lukiessani mieleeni tuli, että yksi hulluuden merkki on kuulemma se, että puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Mutta sallittakoon se kirjahullulle. Ehkä hän on onnellisimmillaan saadessaan elää oman elämänsä tarinan päähenkilönä.

Se ainoa oikea

Onko sinunkin keitiössäsi sellainen? Se veitsi, johon tartut aina kun alat tehdä jotakin? Se jolla viipaloit tomaatin ja kurkun, kuutioit perunat ja porkkanat, kuorit ja pilkot sipulin, teet viillot appelsiiniin ja yleensä myös leikkaat leivän. Leipäveitsikin sinulla tietysti on, mutta miksi etsiä sitä, koska sinulla on jo esillä se ainoa oikea, jolla kaikki sujuu parhaiten.

En oikein enää muista, mistä tuo veitsi on kotiimme tullut, mutta todennäköisesti se on kulkeutunut meidän jomman kumman lapsuudenkodista. Veitsestä huomaa, että sitä on käytetty ahkerasti, sillä sen puinen kahva on miellyttävän sileä ja käteen sopiva. Joku on aikanaan ollut veitseen niin ihastunut, että on tainnut käyttää sitä työkaluna muussakin kuin ruoanlaitossa, sillä terän päästä on katkennut pala pois.

Tämä veitsi aiheutti hiljattain keittiössäni hämmentävän tilanteen. Vapaapäivän rennossa tunnelmassa olin valmistautumassa ruoanlaittoon, ja käteni oli jo valmis poimimaan pöydältä tuon tutun työkalun ja ryhtymään hommiin. Yleensä veitsi lojuu jossakin jääkaapin, lieden ja tiskipöydän muodostamassa kolmiossa ja sen voi melkeinpä sokkona hamuilla käteensä samalla kun etsii ruoka-aineita jääkaapista. Mutta nyt sitä ei näkynyt missään.

Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä en vain tyynesti valinnut vaihtoehtoja täynnä olevasta veitsilaatikostani jotakin toista veistä? Mutta tuossa hetkessä se ei tullut mieleenikään. Olin kuin kädetön ilman sitä ainoaa oikeaa. Hetken lamaantumisen jälkeen seurasi puolen tunnin epätoivoinen etsintäsessio. Missä tuo onneton veitsi piileskeli?

Ajatuksissani yritin jäljittää kaikkien perheenjäsenten kulkureittejä, tapoja ja ajatusratoja. En ollut ainoa, jolle tuo veitsi oli se ainoa oikea. Aika usein se oli löytynyt jääkaapista, voiveitsen paikalta voirasiasta, mutta tällä kertaa en päässyt niin helpolla. En kuitenkaan luovuttanut. Ehkä joku oli käyttänyt veistä jossakin muualla kuin keittiössä ja unohtanut sen sitten sinne. Siispä etsimään!

Koluttuani koko kodin (mukaanlukien perheen miesväen käyttämän vessan, mikä kuvaa jo epätoivoni määrää) löysin eksyneen lampaan tiskipöydältä, värjöttelemässä tiskiin menevän vuoan alla. Haa! Nappasin sen ja aloin voitonriemuisesti kuoria, pilkkoa ja viipaloida. Saisimme tänään siis sittenkin ruokaa!

Ja koko tämän ajan keittiössä odotti toinen veitsi, melkein samanlainen kuin se ainoa oikea. Härnäävästi samannäköinen. Olin joskus ostanut sen kirpputorilta iki- ihastuneena löytööni. Tämähän oli kuin johdatusta! Jos sille ainoalle oikealle joskus tapahtuisi jotakin, meillä olisi varalla toinen samanlainen.

Paitsi että se ei ollut samanlainen. Huijaus paljastui heti ensimmäisessä käytössä. Veitsen kahva oli paksumpi ja tuntui käteen aivan erilaiselta, ja veitsellä leikatut kurkunviipaleet vinoja ja repaleisia. Karvain mielin olenkin alkanut aavistella, että meidän veitsemme on todennäköisesti jokin laadukas vanha klassikko ja tämä huijari sen surkea piraattiversio. Epäilyni vahvistui, kun äsken tavailin veitsen terästä löytyvää tekstiä: Taiwan.

Tämä tarina on tosi, ja siitä voi varmasti oppia jotakin.

Niin kuin sen, että vaikka sitä ainoaa oikeaa ei mikään voikaan korvata, ei silti kannattaisi kangistua liikaa kaavoihinsa.

Ja sen, että sellaista mikä ei vaan toimi, ei kannata loputtomiin säilytellä -  senhän voi viedä kirppikselle!

Kirjahullun kirjahylly

Olen kirjahullu. Kun astun sisään huoneeseen, jossa on kirjoja, ne vetävät minua puoleensa kuin magneetti. Kirjakaupassa se ei haittaa, mutta kyläiltäessä kirjahullun on oltava varuillaan ja muistutettava itseään siitä, että ei ole kohteliasta hiippailla pitkin seinänvieriä tavaillen kirjojen selkämyksiä, jos isäntäväki jo odottaa sohvalla, että seurustelu voisi alkaa. Kirjahulluuteni näkyy myös siinä, että yöpöydälläni on korillinen kirjoja, jotka odottavat pääsyä iltalukemiseksi ja työpöydälläni toinen mokoma, jotka kukin vuorollaan saavat kunnian olla työmatkalukemisena bussissa. Kolmanteen paikkaan on kasattu kirjoja, joita ainakin haaveilen lukevani jossakin näiden kahden lukuhetken välimaastossa.

Millainen sitten on kirjahullun oma kirjahylly? Täyteen ahdettu. Kirjoja vierekkäin, päällekkäin ja poikittain, useilla hyllyillä kahdessa eri rivissä. Joka kerta kun uusia kirjahankintoja on tehty, on näyttänyt siltä, että nyt hyllyyn ei mahdu enää yhtään enempää. Mutta kirjahullu on hulluudessaan nokkela ja onnistuu aina tunkemaan sinne vielä muutaman opuksen, jotka nyt vain kerta kaikkiaan oli pakko hankkia.

Tästä pääsemmekin kirjahulluuden ytimeen. Kirjahullu nimittäin hankkii kirjoja, vaikka aavistaa kyllä,  että kaikkia niitä hän ei milloinkaan tule lukemaan. Kun tuttava on aikeissa hävittää kirjoja hyllystään, kirjahullu rientää paikalle ja tarjoaa niille uuden kodin. Hän kokee mielihyvää myös siitä, että voi toimia sijaisvanhempana ystävien kirjoille, jotka tuodaan pois muuton tieltä odottamaan pääsyä uuteen kotiin. Alennusmyynneistä, antikvariaateista ja kirpputoreilta kirjahullu tekee edullisia hankintoja. Hän rakastaa sitä että voi lahjoittaa hyvää lukemista ystävilleen, ja tätä varten teoksista tarvitaan tietysti toiset kappaleet, sillä omista kirjoistaan kirjahullu ei luovu. Hän lainaa niitä kyllä mielellään, mutta haluaa myös saada kirjansa takaisin kotiin. Vaikka hylly pursuaakin kirjoja, kirjahullu ei saa rauhaa, jos hän tietää, että yksikin laumasta on teillä tietymättömillä.

Mistä tämä hulluus kumpuaa? Siitä, että kirjahullu tietää, että jokainen kirja on kuin portti uuteen maailmaan, uuteen elämykseen. Tarvitsee vain ottaa kirja, avata se ja alkaa lukea, ja hetkessä voi olla jossakin aivan muualla, tempautua mukaan jonkun toisen elämään ja ajatuksiin, toiseen aikaan tai jopa aivan toiseen todellisuuteen. Tai saa ehkä kokea sen kummallisen ja kiehtovan tunteen, kun kirjan sivuilta voi lukea omia ajatuksiaan, vain selkeämmin ja oivaltavammin ilmaistuina. Tai voi saada uutta tietoa tai uusia näkökulmia asioihin, joista oli aikaisemmin luullut tietävänsä jotakin.

Niinpä kun kirjahullu kotonaan kulkee kirjahyllynsä ohi ja ohi mennessään hipaisee kädellään kirjojen selkämyksiä, hän on täydellisen onnellinen. Hän tietää, että uskomattomat rikkaudet ovat kätkössä kirjojen sivuilla ja vain odottavat löytämistään, ensimmäisen kerran tai yhä uudelleen. Hyllyssä hänellä on ystäviä enemmän kuin todellisessa elämässään. Ystäviä, jotka eivät odota eivätkä vaadi häneltä mitään, mutta ovat aina valmiita keskustelemaan hänen kanssaan silloin kun hän kaipaa heitä. Ja parasta on se, että ollakseen onnellinen kirjahullun ei tarvitse edes avata kirjojaan. Hänen ulottuvillaan on hylly täynnä mahdollisuuksia, ja jo tietoisuus siitä riittää.

Ovi menneisyyteen

Kirjailija J.K. Rowlingin mielikuvitus on kehittänyt monia kiehtovia asioita Harry Potterin satumaailmaan. Yksi niistä on porttiavain, esine, jota koskettamalla voi silmänräpäyksessä siirtyä toiseen paikkaan.

Olen sisarusteni kanssa viettänyt viimeiset kuukaudet tyhjentäen lapsuudenkotiamme. Huonekaluja, mattoja, astioita, kukkamaljakoita, koriste-esineitä, kirjoja, tauluja ja vuodevaatteita on lajiteltu, jaettu ja pakattu. Osa lähtee kierrätykseen, osa viedään kirpputorille, jotkut päätyvät kesämökille ja osa lopulta kaatopaikalle.

Mutta paljon tavaraa on lähtenyt myös jokaisen meistä matkaan. Olemme pakanneet mukaamme esineitä, joista emme ole halunneet luopua, vaan jotka olemme halunneet viedä jatkamaan elämäänsä omissa kodeissamme. Juuri mitkään näistä tavaroista eivät ole arvokkaita rahallisesti mitattuna, mutta ne ovat paljon enemmän.

Ne ovat porttiavaimia, esineitä, jotka vievät meidät toiseen paikkaan - menneisyyteemme. Omassa elämässäni nyt tyhjennetty lapsuudenkoti on ollut läsnä yli puoli vuosisataa, ja siinä ajassa ehtii muistoja jo kertyä. Hyviä muistoja ja tummasävyisiä muistoja, mutta kuitenkin niin pitkä taival ihmiselämää, että tuntuisi rikokselta heittää se pois.

Niinpä olen raivannut omaan kotiini tilaa menneisyydelleni. Astiakaapissani on nyt äitini ja isäni häälahjaksi saama astiasto, joka lapsuuteni jouluina aina katettiin pöytään. Se ei ole astiasto, jonka itse nyt ostaisin kaupasta, jos saisin valita. Mutta se on jotakin enemmän: se on avain menneeseen. Sain kotiimme juuri ja juuri mahtumaan myös suuren pöydän, jonka ääressä koko perhe joululomalla kokosi palapelejä. Ja ne tutut palapelit toin myös, kuuluvathan ne erottamattomasti yhteen pöydän kanssa.

Ja sitten on niitä esineitä, joita en tiennyt olevan olemassakaan ja jotka ovat avanneet oven vielä kauemmas menneisyyteen. Kuten äitini isän Uusi testamentti, johon hän on mustekynällä, hienolla käsialalla kirjoittanut nimensä ja vuosiluvun 1891. Ja äitini äidin repaleinen ja ruttuinen katekismus vuodelta 1905, johon mummu on haparoivalla käsialalla, lyijykynällä, harjoitellut kirjoittamaan omaa  nimeään. Pappa ja mummu, jotka hoitivat minua pienenä ja joista minulle on jäänyt vain lämmin muisto - miten voisin heittää pois palan heidän historiaansa, palan aikaa, kun he olivat vielä nuoria ja vasta elämänsä alussa. Aikaa, jolloin he eivät vielä tunteneet toisiaan eivätkä tienneet, että eräänä päivänä heillä olisi Sirkka-niminen lapsenlapsi jolle he lukisivat yhä uudelleen ja uudelleen tytön lempisatua Pupu etsii omaa kotia.

Tuokin kirja minulla on muuten tallella, omien lasteni lapsuuden ajalta säästämieni kirjojen joukossa. Eli porttiavaimia tässä talossa riittää!  Olen ehkä toivoton nostalgikko, mutta olen huomannut, että ajan myötä, yhä useamman ihmisen elämän jollakin tavalla koskettaessa niitä, tavalliset ja rumatkin esineet muuttuvat arvokkaiksi ja merkityksellisiksi. Siksi minusta ei koskaan voisi tulla, enkä koskaan päästäisi kotiini tavaroiden järjestelijää, ihmistä joka säännöllisin väliajoin raivaa pois kaiken (muka) turhan ja tarpeettoman.

Jos omat lapseni joskus tyhjentävät minun kotiani, haluan sieltä löytyvän esineitä, jotka auttavat vuorostaan heitä ja heidän lapsiaan liittämään itsensä perheensä ja sukunsa tarinaan. On tärkeää, että pystymme raottamaan ovea menneisyyteemme, sillä vain sen kautta pystymme ymmärtämään tätä hetkeä ja myös itseämme.

Hillary Clintonin poninhäntä

Ei ole helppoa olla nainen. Ei ainakaan silloin kun pitäisi olla vakuuttava ja edustava, mutta kaikki tuntuu olevan sinua vastaan. Niin kuin esimerkiksi silloin kun olet menossa juhlaan, jossa sinun on pidettävä tärkeä puhe, ja käytät koko aamun hiustesi laittamiseen ja sopivan hillityn meikin tekemiseen. Kiemurtelet sukkahousuihisi ja yrität kuroa itsesi pari kokoa hoikemmaksi mahtuaksesi pieneksi jääneeseen juhla-asuusi.

Ja kun sitten saavut juhlapaikalle ja h-hetki lähestyy, huomaat että sukkahousuihisi on tullut silmäpako. Menet naistenhuoneeseen tekemään sille nopeasti sen mitä tehtävissä on, eli tököttämään kynsilakkaa silmäpaon alareunaan toivoen, että se pysäyttää repeämän. Tätä tehdessäsi satut katsahtamaan peiliin ja huomaat, että kampauksesi, jonka aamulla föönasit, rullasit, tupeerasit, lakkasit, harjasit ja puuteroit paikalleen ja jota sitten peilailit kaikista mahdollisista ja mahdottomistakin kulmista varmistuaksesi, että se näyttää hyvältä, tuo kampaus on nyt kadonnut johonkin. Kostea ulkoilma on saanut sen lätsähtämään ja peilistä sinua katsoo nainen, joka näyttää siltä kuin hän olisi juuri raahautunut kotiin pitkän päivän jälkeen, vaikka juhlat ovat vasta alkamassa.

Kuinka kahdehdinkaan miehiä! Kuinka helppoa heillä onkaan. Riittävän tiheä parturissa käynti takaa sen, että aamuisin he selviävät hiustenlaitosta parilla kammanvedolla. Eikä mitään raivostuttavia taisteluita takertuvien, vastaanhangoittelevien sukkahousujen kanssa, joista liian usein kuuluu se pahaenteinen risahdus juuri kun luulit tällä kertaa onnistuneesi saamaan ne ehjinä päällesi.

Miehen on myös vaikea käsittää sitä, että se, että ei ole mitään mitä laittaa päälleen, on naiselle usein totisinta totta. Mies menee kaapilleen, valitsee housut, paidan, takin ja solmion, vetää sukat ja kengät jalkaansa, ja voilà, hän on valmis! Ja jos vatsanseutu pikkuisen tai vähän enemmänkin pursuaa housujen vyötärön päälle, se vain lisää miehen painoarvoa. Mutta kun nainen avaa vaatekaappinsa, häntä odottaa valintojen viidakko. Onko housuasu liian arkinen? Ja jos laitan hameen, pitääkö sen olla pitkä vai lyhyt vai jotakin siltä väliltä? Riittävän juhlavaa talvista mekkoa minulla ei ole, siispä on pakko laittaa pitkä puolihame. Mutta en voi laittaa lyhyttä yläosaa, koska hameen vyötärö ei enää mahdu kunnolla kiinni - onko minulla riittävän juhlavaa, riittävän pitkää yläosaa, joka sopisi tähän hameeseen?

Periksi ei silti sovi antaa. Sillä tottahan se on, että jos joskus onnistuu loihtimaan itselleen edustuslookin kampauksineen ja tilanteeseen sopivine asuineen, se lisää itsevarmuutta ja auttaa suoriutumaan paremmin vaativistakin vastuista ja tilanteista. Varsinkin jos onnistuu säilyttämään tuon lookin koko tilaisuuden läpi.

Mutta miten selitämme Hillary Clintonin poninhännän, kampauksen jossa hän Yhdysvaltain ulkoministerinä ollessaan lenteli ympäri maailmaa virkatehtäviään hoitamassa? Kun katselin uutisia ja näin hänet kättelemässä valtioiden huippujohtajia pompulalla koottu ponnari niskassa törröttäen, kuin koulutytöllä, tunteeni heilahtelivat laidasta laitaan. Tunsin ärtymystä siitä, että hän ei ota asemaansa maailman kenties vaikutusvaltaisimpana naisena tosissaan. Ja vahingoniloa siitä, että eipä ne rikkaat ja kuuluisatkaan aina osu ihan napakymppiin kampauksissaan - poninhäntä kun ei ehkä ole kaikkein uskottavin ja pukevin kampaus yli kuusikymppiselle naiselle. Tunsin myös myötätuntoa naista kohtaan, joka tekee itsensä uhraavaa, raskasta työtä ympäri vuorokauden, siirtyen paikasta toiseen ilman mahdollisuutta keskittyä oman ulkoisen olemuksensa hoitamiseen.

Ja lopulta, tunsin helpotusta. Sillä jos Hillary Clintonilla on poninhäntä, olisiko se sallittua minullekin?

Mullanvaihto

Aina helmikuussa, kun valo pikku hiljaa alkoi valloittaa alaa talven pimeydeltä, lapsuudenperheessäni vaihdettiin mullat kukkaruukkuihin. Muistan, miten mummun taitavat kädet kopsuttelivat kukat varovasti ruukuistaan, leikkasivat juurakoita pienemmiksi ja istuttivat kukat hellästi uuteen, muhevaan multaan. Saattoi melkein kuulla, miten kukat huokaisivat tyytyväisyydestä ja alkoivat imeä ravintoa uudesta asuinpaikastaan.

Olohuoneen isolle pöydälle levitettiin sanomalehtiä, ja työ saattoi alkaa. Aamulehden sivuille vyöryvässä mullassa ja juurakonpalasissa ja huoneeseen leviävässä tuoreen mullan tuoksussa oli kielletyn hedelmän makeutta. Eihän sisälle yleensä saanut tuoda multaa tai villinä rehottavia kasveja, ei toki! Kenkien mukana tulleet hiekanmuruset lakaistiin mahdollisimman nopeasti pois ja palautettiin takaisin sinne minne ne kuuluivat. Kukat niputettiin siististi maljakoihin. Joulukuusikin sai olla nurkassaan vain niin kauan kuin se ymmärsi pysyä siistinä ja olla varistelematta.

Mutta yhtenä päivänä vuodessa olohuoneessa vallitsivat viidakon lait. Mehevä kostea multa ja sinne tänne leviävät juurakot huoneen paraatipaikalla julistivat uuden elämän ja kasvun ilosanomaa, joka uhmasi kaikkia sovinnaisuussääntöjä ja siisteysnormeja. Anopinkielet ojentautuivat terävinä miekkoina täyteen mittaansa. Niiden pikkuserkkujen, lyhyenläntien anopinhampaiden armeija moninkertaistui levittäytyessään yhä uusiin ruukkuihin. Posliinikukat oikoivat lonkeroitaan ja tarkastelivat himmeinä kiiltävien kukkanuppujensa tilaa: kohta olisi aika avautua uuteen kevääseen. Ja pienet, vaatimattomat paavalinkukat alistuivat nöyrästi siihen, että mummun käsi taittoi niistä lehtiä ja laittoi pistokkaita kasvamaan uusiin ruukkuihin.

Joka kevät mummu teki tilaa uuden kasvun ihmeelle. Viime aikoina olen muistellut sitä uskollisuutta, huolellisuutta ja antaumusta, jolla hän sen teki. Ei ihme, että hänen hoidossaan kasvit kukoistivat. Kyllä mummu niille lannoitteitakin antoi - vanhaan maitokannuun tehty salainen sekoitus otettiin säännöllisesti esiin, ja janoiset saivat juotavaa. Mutta ennen kaikkea kukat taisivat tietää, että niitä rakastettiin, ja rehottivat silkasta rakastettuna olemisen riemusta.

Ajattelen mummua ja minua hävettää. En edes muista, koska olen viimeksi vaihtanut mullat omiin kasveihini. Olen vain seurannut niiden hiljaista näivettymistä ja heittänyt yhden toisensa jälkeen pois. Olen odottanut, edellyttänyt ja vaatinut antamatta sitä mitä kasvini olisivat tarvinneet voidakseen kasvaa ja kukoistaa. Ehkä olen myös pelännyt puuttua niiden ruukkujen kätkössä olevaan yksityiselämään ja ajatellut, että parempi vain antaa niiden olla rauhassa ja toivoa parasta.

Mutta tämä helmikuu tulee olemaan erilainen. Kodinhoitohuoneessani odottaa pussillinen mustaa multaa ja uusi pieni saviruukku. Tänä vuonna olen vihdoin päättänyt tehdä sen, vaihtaa mullat urheaan, pieneen palmuuni, joka on ihmeekseni säilynyt hoivissani hengissä jo useita vuosia ja jonka juuret nyt tunkevat ulos purkin pohjassa olevasta reiästä. Sen on aika saada tuoretta ravintoa ja lisää tilaa.

Mitä mahtoi mummu miettiä mullan ja kukkien kanssa touhutessaan? Ehkä jotakin samantapaista kuin minä, hänen tyttärentyttärensä, viisikymmentä vuotta myöhemmin. Olen alkanut aavistella, että minullekin ollaan tekemässä mullanvaihtoa. Vanhan mullan loppuunkalutut ainekset, epäilys, pelko ja alakulo, ovat pikku hiljaa vaihtumassa kiitollisuuteen, luottamukseen ja iloon. Hengitän syvään. Kasvan. Elän.

Vaihdettaisiinko vapaalle?

Kuulun siihen surkuteltavaan joukkoon ihmisiä, jolla on tapana narskutella hampaitaan öisin. Aamuiset päänsäryt ja jatkuva pieni väsymyksen tunne antavat aiheen uumoilla, että siitä saattaisi olla kyse. Totuus paljastuu viimeistään hammaslääkärin tarkastuksessa hänen huomauttaessaan kuivasti, että jaahas, purukalusto näyttää siltä, että öisin on ollut aikamoinen meno päällä.

On aika pelottavaa huomata, että ei pysty rentoutumaan silloinkaan, kun siihen olisi lupa. Mieltä painavat asiat, tekemättömät työt ja muotoaan epätoivoisesti etsivät visiot laukkaavat mielessä sellaista vauhtia, että keho ei pysty laskeutumaan lepoon. Uni on katkonaista ja kevyttä, ja vähitellen koko yöpuulle laskeutumisesta tulee ikävä velvollisuus, yksi stressinaihe lisää - syy narskutella taas vähän lisää hampaitaan.

Viime aikoina mieleeni on noussut kuva jostakin muistojeni arkistosta. Olen lapsi, ja olemme isoveljeni kanssa Paavo-sedän ja Rauha-tädin kyydissä matkalla heidän kesämökilleen. Lapsuudenperheessämme ei ollut autoa, ja siksi Paavo-setä, jolla oli auto ja joka vieläpä ajoi ammatikseen autoa, oli meidän sankarimme.

Mökkimatkalla oli kohta, jossa tie laskeutui alas korkean ja pitkän mäen rinnettä. Aina mäkeä lähestyessämme tiesimme, että kohta Paavo-setä sanoo maagiset sanansa: "Kohta vaihdetaan vapaalle."

Ja niin tehtiin. Setä vaihtoi vaihteen vapaalle, juuri oikeassa kohdassa, ja niin auto alkoi kiitää mäkeä alas, hiljaisesti, ilman moottorin jyrinää, kuin lentäen. Se oli kuin taikaa! Vaikka en ymmärtänyt  moottoreista silloin yhtään sen enempää kuin nytkään, toisten innostus tarttui minuun. Olihan se nyt kummallista, että tässä sitä vaan mentiin eteenpäin, ihan samalla vauhdilla kuin äskenkin, vaikka ei kulutettu pisaraakaan polttoainetta eikä rasitettu moottoria.

Olen äskettäin palannut vuorotteluvapaalta takaisin töihin ja muistellut näitä mäkeä alas huristeluja Paavo-sedän autossa. Ylämäkiä ja hankalia ja kuoppaisia tienpätkiäkin reitin varrella kyllä riittää, mutta ehkä minunkaan moottorini ei tarvitsisi käydä täydellä teholla koko aikaa. Ehkä voisin sedän tavoin oppia tunnistamaan ne hurmaavat pitkät alamäet, jolloin voisin vaihtaa vapaalle ja ilman syyllisyyden häivääkään vain iloisesti ihmetellä sitä, että tässähän sitä mennään eteenpäin, ihan oikeaan suuntaan ja vähintään yhtä kovaa vauhtia kuin äskenkin!

Ja mikä parasta, täysin ilman omaa ponnistelua ja pinnistelyä. Hampaiden narskuttelusta puhumattakaan.